Lajikoulu: Mikä jäkälä!
Harmaaporonjäkälän latvahaarat ovat kammatun näköisiä. Kuva: Taru Rantala / Vastavalo
Jäkälien hienostuneet sävyt kirjovat kallioista mäntymetsää, kun astelemme polkua pitkin Luonnontieteellisen keskusmuseon professori Soili Stenroosin kanssa. Hän on luvannut neuvoa, miten kookkaita pensasjäkäliä voi oppia tunnistamaan. Tämä pieni metsikkö Etelä-Sipoossa on tuohon tarkoitukseen oivallinen, sillä kalliolla kiemurtelee vain yksi polku, muuten jäkälämatot ovat saaneet kasvaa melko rauhassa.
”Jos tallaa kuivaa jäkälikköä, sen palautumiseen saattaa mennä vuosikymmeniä”, Stenroos sanoo, kun asettelemme askeliamme tarkasti jäkälämattojen väleihin. Välillä täytyy kulkea varpaillaan.
Maanmuokkaus, rakentaminen ja tallaaminen ovatkin jäkälien pahimpia uhkia.
Suojele jäkäliä
Kyykistymme niin lähelle jäkälien miniatyyrikauneutta kuin suinkin pääsemme. Lähempää katsottuna jäkälämatossa alkaa erottua eri sävyjä ja erilaisia rakenteita.
Okatorvijäkälän haarojen kärjet ovat teräviä. Kuva: Henri Koskinen / Vastavalo
”Palleroporonjäkälä, isohirvenjäkälä, harmaaporonjäkälä, valkoporonjäkälä, okatorvijäkälä…” Stenroos kartoittaa noin aarin aluetta ja löytää siltä yli kymmenen jäkälälajia.
Jäkälät näyttävät kasvavan sulassa sovussa, ja isohirvenjäkälää pilkistää palleroporonjäkäläpehkon keskeltäkin.
Maapallon noin 20 000 jäkälälajista Suomessa on tavattu yli 2000 lajia, joista yli puolet on pinnanmyötäisesti esimerkiksi kivillä kasvavia rupijäkäliä. Loput lajit ovat pensasmaisia tai lehtimäisiä.
”Suomi on jäkälien maa, sillä tämä boreaalinen havumetsävyöhyke on niille ihanteellinen kasvupaikka.” Silti neljännes maamme jäkälälajeista on uhanalaisia.
Koko maapallon luontoa ajatellen jäkälät ovat merkittävä osa sienikuntaa. Noin 20 prosenttia kaikista sienistä ja 40 prosenttia kotelosienistä on jäkäliä.
Sienen ja levän yhteistyötä
Tiiviit jäkälämatot näyttävät kosteina erilaisilta kuin kuivina, ja esimerkiksi jäkälän väri voi vaihdella kosteuden mukaan.
”Jäkälät muuntelevat paljon esimerkiksi iästä, kasvupaikasta tai valon määrästä riippuen”, Stenroos sanoo ja osoittaa pienen männyn juurella kasvavia okatorvijäkäliä. Eri kohdissa kasvavat saman lajin kasvustot näyttävät hyvin erilaisilta.
”Tähän täytyy vain totutella, jos haluaa alkaa harrastaa jäkäliä”, Stenroos opastaa.
Eri jäkälälajit muodostavat yhtenäisen jäkälämaton. Kuva: Esa Ervasti / Vastavalo
Jäkälät ovat olleet eliökunnan kummajaisia – ja sienikunnan kummajaisia. Ne muodostuvat sieniosakkaasta eli mykobiontista ja yhteyttävästä osakkaasta eli fotobiontista, joka voi olla viherlevä tai syanobakteeri, tai joissakin tapauksissa molemmat samassa jäkälässä. Yhdessä ne muodostavat symbioosin, jonka yhteistyöllä muodostuu jäkälän kasvullinen osa, sekovarsi.
Fotobiontit hoitavat yhteyttämisen ja tuottavat sokeriyhdisteitä myös sieniosakkaalle. Sieniosakas puolestaan huolehtii sekovarren kosteustasapainosta ja myös fotobionttien vedensaannista. Sieniosakas määrää sen, miltä jäkälä näyttää.
Vaikka jäkälätutkimuksella on Suomessa pitkät perinteet aina William Nylanderista (1822–1899) lähtien, jäkälissä on vielä paljon tutkittavaa. Vain joitakin vuosia sitten puissa roikkuvista lupoista löydettiin sienen ja levän lisäksi kolmas osakas, joka on kantasieni. Tämä löytö ravisutti jäkälätutkijoita.
”Osakkaat”, professori Stenrooskin vastaa, kun kysyn, mikä jäkälissä on kutkuttavinta.”Se, mitä eri osakkaita eri lajeilla on ja mitä ne siellä tekevät.”
Jäkälien monet sävyt
Palleroporonjäkälän pallomaiset latvat piirtyvät jäkäliköstä esiin vaaleina, hennosti kellertävinä ja muhkeina pensaina. Se onkin yksi tyypillisimmistä lajeista tällaisissa kallioisissa kangasmetsissä. Palleroporonjäkälän latvat haaroittuvat tavallisesti nelijakoisesti. Siinä piilee niiden symmetrian salaisuus.
Palleroporonjäkälä on tuttu näky vanhoissa kangasmetsissä. Kuva: Eero Vilmi / Vastavalo
Palleroiden lomasta kurkottelee myös yleinen, vihertävänruskea isohirvenjäkälä. Se näyttää vähän salaatilta tai siltä kuin maasta kasvaisi pieniä hirvensarvia.
”Täällä liuskojen takana näkyy valehuokosia”, Stenroos näyttää. ”Ne muistuttavat hengityshuokosia, mutta eivät kuitenkaan ole niitä.”
Kookas isohirvenjäkälä voi kasvaa jopa kymmenen sentin korkuiseksi ja sitä on käytetty niin ravintona, karjanrehuna kuin lankojen värjäyksessäkin. Itä- ja Keski-Euroopassa ja esimerkiksi Virossa siitä on tehty myös yskänlääkettä.
Isohirvenjäkälän voi sekoittaa sitä muistuttavaan pikkuhirvenjäkälään. Tämän liuskat ovat kuitenkin selvästi kapeammat ja sen liuskojen alapinnalla olevat valehuokoset ovat pienempiä.
Valkoporonjäkälä on maamme toiseksi yleisin poronjäkälälaji. Jarkko Mäkinen / Vastavalo
Kylki kyljessä kasvavat harmaaporonjäkälä sekä maamme toiseksi yleisin poronjäkälälaji, valkoporonjäkälä.
”Valkoporonjäkälän latvus on haarainen, ja haarat näyttävät siltä kuin niitä olisi kammattu.”
Harmaaporonjäkälä muistuttaa edellistä, mutta sen hyvä tuntomerkki on kauniin siniharmaa väri.
”Katsotaan, löytyisikö täältä tinajäkäliä. Ne näyttävät vähän uudenvuodentinalta”, Stenroos sanoo ja tähyilee jo kauempana kallion pintaa. Sen reunalta löytyy kuin löytyykin pieni kasvusto tinanharmaata tinajäkälää, joka näyttää siltä kuin se olisi viskattu maahan. Lajia Stenroos ei ryhdy arvailemaan. Tarkka tunnistaminen vaatisi mikroskooppia.
Missä jäkälämuruseni on?
Ympärillä huokuvassa metsässä kasvaa kymmeniä ja kymmeniä jäkälälajeja. Mutta miten ne ovat levittäytyneet omille sijoilleen?
”Jotkut lajit muodostavat kotelomaljoissa tai -pulloissa itiöitä, jotka leviävät tuulen ja veden mukana. Ne ovat sieniosakkaan itiöitä, joten itiön täytyy tavoittaa vielä lajille sopiva yhteyttävä osakas. Vasta sitten uusi sekovarsi voi alkaa kasvaa”, Stenroos selventää.
Itiöiden lisäksi jäkälät leviävät pienistä sekovartensa palasista murentuessaan.
”Nämä palaset ovat sillä tavoin valmiita paketteja, että niissä on jo sekä sieniosakas että yhteyttävä osakas mukana. Osa lajeista tuottaa jäkälämuruja eli soredioita, jotka ovat sienirihmojen ympäröimiä pieniä levärykelmiä. Ne leviävät veden, tuulen ja eläinten mukana. Nämä jäkälämurut ovat valmiita, tehtäväänsä kehittyneitä kasvupaketteja.”
Jäkälät pärjäävät hyvin kuivilla ja niukkaravinteisilla kasvupaikoilla, kunhan valoa on saatavilla yhteyttämistä varten. Kasvupaikan tulee olla myös vakaa ja rauhallinen, jotta hidaskasvuiset jäkälät ehtivät kasvaa kunnolla.
Sormipaisukarve on lehtimäinen puiden rungoilla ja oksilla kasvava yleinen jäkälä. Kuva: Soili Stenroos
”Monikaan ei tiedä tai tunnista jäkälälajeja, ja ehkä siksi ne eivät myöskään tunnu niin tärkeiltä. Kun oppii tunnistamaan lajeja, niistä tulee myös itselle läheisempiä. Tämä koskee luontotuntemusta ja ymmärrystä luonnon merkityksestä ihmiselle laajemminkin”, Stenroos sanoo.
On aika lähteä. Kallioinen mäntymetsä jäkälineen jää omaan rauhaansa. Vain polku kertoo meistä kulkijoista, joiden on syytä jatkossakin pysyä nimenomaan polulla. Siten jäkälät saavat kasvaa rauhassa.
Siitä kasvunopeudesta: Jotkin poronjäkälät voivat hujahtaa sentinkin, mutta osa lajeista kasvaa vain joitakin millimetrin kymmenesosia – vuodessa.
Pieni jäkäläsanasto
Fotobiontti: sekovarren yhteyttävä osakas, viherlevä tai syanobakteeri.
Mykobiontti: jäkälän sieniosakas.
Huopakarvapeite: löyhä sekovarren pinnalla oleva sienirihmasto.
Jäkälämuru kuoreton, sienirihmojen ympäröimä pieni levärykelmä, joka toimii kasvullisena leviäimenä.
Lehtijäkälä: sekovarsi on muodoltaan lehtimäinen, tavallisesti reunoiltaan liuskainen, usein löyhästi alustaan kiinnittynyt.
Pensasjäkälä: sekovarsi on muodoltaan pensasmainen, pysty tai riippuva.
Rupijäkälä: sekovarsi on rupimainen, usein melko ohut, tiiviisti kasvualustan peittävä tai alustaan uponnut.
Lähde: Soili Stenroos, Teuvo Ahti, Katileena Lohtander ja Leena Myllys (toim.): Suomen jäkäläopas, Luomus 2011.