Teksti: Johanna Mehtola
Kuva: Lee Roberts, Flickr (CC BY-SA 2.0)

Lokin tunnistaa helposti lokkilinnuksi, mutta tarkempi määrittäminen voikin olla mutkikkaampaa. Kauppatorin lokit, kaatopaikan lokit ja rantakivien lokit, ne minäkin tunnen. Perehtyminen lokkien tunnistamiseen on hauskaa puuhaa vaikka mökkirannan iltapuhteeksi. Jos mökki on karun vesistön rannalla, voi siellä lennellä kalalokkeja, harmaalokkeja tai selkälokkeja. Rehevissä vesissä taas viihtyvät naurulokki ja pikkulokki. Rannikolla ja etenkin ulkosaaristossa liitelevät komeat merilokit, lokeistamme jyhkeimmät.

Lokeista ei ole niinkään piitattu; niitä on pidetty sottapyttyinä ja kovaäänisinä häiriköinä, munarosvoina ja räpättäjinä. Mikään ei kuitenkaan vedä vertoja kevään ensimmäisille harmaalokin huudoille maaliskuussa. Ne läikähtävät sydämessä saakka ja samantien mieleen tulvivat kesäiset tunnelmat.

Taivaan sineä täplittävät lokit kuuluvat kesämaisemaan siinä missä kuikka ja rantasipikin. Lokkien liitelyä ja taiturimaisia syöksyjä saaliskalan perään on ilo katsella ja monenkirjavaa kaklatusta opettavaista kuunnella. Lokit pienimmästä suurimpaan ovat pikkulokki, naurulokki, kalalokki, selkälokki, harmaalokki ja merilokki.

Lintujen siipien sekä pään ja nokan väri ovat hyviä tuntomerkkejä. Jos lokin näkee seisoskelemassa, jalkojen väri on hyvä apu määrityksessä: Selkälokilla ja harmaalokilla on keltaiset jalat, kalalokilla kellanvihertävät, merilokilla vaaleanpunertavat ja pikkulokilla sekä naurulokilla selkeän punertavat. Nämä tuntomerkit pätevät varttuneisiin, lajista riippuen kolme–neljävuotiaisiin aikuisiin lintuihin. Nokka ja jalat saavat lopullisen värinsä vasta aikuisiällä. Aikuisen yksilön tunnistaa myös siiven kärjen väristä sekä ylä- ja alapuolen värikuvioista.

Nuoret yksilöt on vaikeampi tunnistaa, koska eri lajien nuoruuspuvut ovat varsin samankaltaisia, vaihtelevasti harmaan-, ruskean- tai mustankirjavia. Lokeilla on laaja äänivalikoima soidin-, yhteys-, kutsu- ja varoitusääniä, jotka ovat myös hyviä tuntomerkkejä (ääniä kuunneltavissa www.suomenluonto.fi).

Tummahuppuiset pikkulokki ja naurulokki

Pikkulokki on nimensä mukaisesti pieni ja siro lokki, joka muistuttaa naurulokkia sysimustine päineen ja niskoineen. Pikkulokki lentelee tiiramaisen kepeästi ja heittelehtivästi, jolloin sen mustat siiven alapuolet näkyvät; naurulokilla siivenaluset ovat vaaleammat. Pikkulokki on erikoistunut syömään surviaissääskiä, vesiperhosia ja muita vesihyönteisiä, joita se napsii veden pinnalta ja ilmasta. Laji pesii jopa sadan parin yhdyskunnissa aina Lapin eteläosia myöten, usein naurulokkien kanssa. Pikkulokkeja on maassamme 10 000–13 000 paria.

Naurulokin tunnistaa kesäasussaan varmimmin tummanruskeasta päästä. Naurulokki pesii yleisenä koko maassa, Lapissa vähälukuisena. Naurulokit elävät yleensä yhdyskunnissa, suurimmissa niistä on jopa tuhansia pareja, mutta tavallisesti vain reilut sata paria. Koko maan pesimäkanta on 95 000–110 000 paria. Naurulokki on selvästi taantunut viime vuosikymmeninä ja suuret yhdyskunnat ovat harvinaistuneet. Sen vuoksi laji on luokiteltu silmälläpidettäväksi.

Harmaaselät kalalokki ja harmaalokki

Kalalokki on yleisin lokkimme. Tämän harmaasiiven kannaksi maassamme on arvioitu 80 000 paria, josta suurin osa, noin 55 000, pesii saaristossa. Kalalokki muistuttaa hieman harmaalokkia, mutta on tätä pienempi ja monin tavoin sirompi. Sen lento on myös kepeämmän oloista kuin harmaalokin.
Kalalokki tekee heinistä, oksista ja sammalista pesänsä luodolle tai johonkin korkeaan paikkaan, esimerkiksi veden ympäröimän rantakiven päälle, puuhun tai katolle. Se elää joko yhdyskunnissa tai yksittäispareina, myös kaupungeissa.

Nimensä mukaisesti harmaanoloinen harmaalokki muistuttaa puvultaan kalalokkia, mutta on tätä selkeästi isompi, toiseksi suurin lokkimme heti merilokin jälkeen. Harmaalokki on myös kalalokkia rotevampi niin yleisolemukseltaan kuin nokaltaankin.

Koko maassa aina Lapin järviä myöten pesivällä harmaalokilla pyyhkii hyvin. Kaatopaikoilla viihtyvän lajin kanta runsastui roimasti 1970–1990-­luvuilla, ja sen arvioidaan olevan noin 30 000 paria. Harmaalokki pesii yhdyskunnissa tai yksittäispareina. Sekin on kaupungistunut kuten kalalokkikin, joten pesän saattaa löytää vaikka kerrostalon katolta.

Kaikki keväiset lintuaurat eivät ole kurkia, joutsenia tai hanhia. Myös harmaalokit auraavat tiensä tänne pohjoiseen kuuluvasti kaklattaen.

Lokkien herrat harmaalokki ja merilokki

Mustaviittainen selkälokki on ajankohtainen, sillä se on lintujärjestö Birdlife Suomen vuoden lintu. Selkälokista erotetaan neljä alalajia, joista nimialalaji (Larus fuscus fuscus) pesii Suomessa. Selkälokin toinen nimi voisi olla ”suomilokki”. Nimittäin puolet, noin 7000 paria, koko maapallon nimialalajin selkälokkikannasta lennähtää Suomeen pesimään.

Suurin osa pareista pesii merialueilla. Vielä vuosisadan alussa selkälokkeja oli maassamme kalalokkien ohella eniten, mutta ne vähenivät jyrkästi 1980-luvulla muun muassa ympäristömyrkkyjen ja lintuihin levinneiden sairauksien vuoksi. Selkälokki on luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi.

Merilokki on lokeista suurin ja ylväin. Nimensä mukaisesti se pesii rannikolla ja muutamien suurimpien järvien saarilla sekä Pohjanmaan soilla. Jos lintuja on samalla alueella runsaammin, ne muodostavat pienen yhdyskunnan.

Merilokki etsii ruokaa ensisijaisesti mereltä, mutta vierailee myös satamissa ja kaatopaikoilla. Aikuinen merilokki muistuttaa selkälokkia. Merilokilla on kuitenkin leveämmät ja tylpempikärkiset siivet kuin selkälokilla. Se on myös hidasliikkeisempi, nokaltaan jykevämpi ja selkä on mustanharmaa, ei yhtä puhtaanmusta kuin selkälokin.

Lokkeja on siis moneksi, meillä pesivien lajien lisäksi maapallolla lentelee 40 muuta lokkien sukuun kuuluvaa lajia.

Vinkki! Kuuntele lokkien ääniä: www.suomenluonto.fi.

Tiiraa myös tiiroja!

Suomessa pesii säännöllisesti kolme tiiralajia: kalatiira (Sterna hirundo), lapintiira (Sterna paradisaea) ja räyskä (Hydroprogne caspia). Ne muistuttavat puvultaan hieman lokkeja ja elävät samantyyppisissä elinympäristöissä. Tiirat ovat kuitenkin pienempiä ja sirompia kuin lokit. Tiiroilla on musta päälaki, kapeammat ja teräväkärkisemmät siivet ja hyvin pitkät reunimmaiset pyrstösulat. Myös varoitusääni tiir-rää on hyvä tuntomerkki.

Kalatiira ja lapintiira pesivät yhdyskunnissa merenrannoilla, usein molemmat lajit yhdessä. Sisämaassa Lapin etelärajalle saakka valtalajina on kalatiira ja Lapissa lapintiira.