Mikä yhdistää kankuria, karvaria ja ranskanräätäliä? Tavattoman kauniiden nimien lisäksi ne ovat sarvijääriin kuuluvia suurikokoisia kovakuoriaisiamme. Karvari voi olla kolmesta neljään senttiä pitkä, ja ranskanräätälikoiras voi venyttää parin sentin pituuteensa noin neljä senttiä lisää komeilla tuntosarvillaan. Ne ovat etenkin naaraan löytämistä varten. Niillä koiras haistelee merkkejä vastakkaisesta sukupuolesta ja koettaa täyttää tehtävänsä: lisääntyä.

Ranskanräätälillä on komeat tuntosarvet. Kuva: Tapio Kujala

”Ranskanräätälin tyypillinen päivä on varmaan melko rauhallinen ja verkkainen. Aikuinen ranskanräätäli ei syökään juuri mitään, ehkä joskus raapii suuhunsa vähän nilaa”, sanoo metsäeläintieteen emeritusprofessori Kari Heliövaara Helsingin yliopistosta.

”Jos se oleilee vaikkapa tukkipinolla, se on silloin vaaka-asennossa ja haistelee tuntosarvillaan kiivaasti naaraan perään. Naaraan tavattuaan ja pariteltuaan koiras onkin täyttänyt tehtävänsä ja se voi kuolla.”

Ranskanräätäli elää aikuisena vain joitakin viikkoja. Kovakuoriaisille tyypilliseen tapaan sillä voi olla pitkä historia jo ennen aikuisvaihetta. Se on viettänyt toukkana vähintään vuoden.

”Ranskanräätälin toukat elävät männyssä, aika korkealla keskirungossa. Ne viljelevät siellä ilmeisesti proteiinipitoisia sieniä ravinnokseen.”

Kesäturilas taas – eikä nyt puhuta ilman paitaa, sandaalit ja sukat jalassa kulkevasta mökkinaapurista – voi viettää toukkana peräti neljästä viiteen vuotta. Aikuinen kuoriainen on liikkeellä juuri nyt, alkukesällä.

Turilaiden esiintymisessä on havaittu jaksoittaista vaihtelua. Keski-Euroopassa niitä nähdään paljon kolmesta viiteen vuoden välein, mutta Suomessa tällaista vaihteluväliä on vaikeampi havaita, kun yksilömäärät ovat pienempiä.

”Jaksottaisuuden taustalla on mitä todennäköisimmin toukkien kilpailu ravinnosta. Ne syövät kasvien juuria”, Heliövaara kertoo.

Testaa tietosi

Testaa tietosi suurista koppiksista

Toukan elämää jopa viisi vuotta

Maassamme elää 3700 kovakuoriaislajia, joista parikymmentä voidaan laskea suurikokoisiksi. Suurin niistä on öisin liikkeellä oleva, jopa viiden sentin mittainen sarvikuonokas. Se on saanut nimensä koiraan etukilpeen kasvavasta komeasta sarvesta. Naaraalla on siinä kohtaa vain pieni kohouma. Sarvikuonokasta houkuttaa valo, joten se saattaa suunnistaa pihavaloa kohti ja tulla vierailulle.

”Sarvikuonokas elää toukkana komposteissa, ja saattaa viettää siellä viisikin vuotta”, Heliövaara sanoo.

Sarvikuonokaskoiraan tunnistaa etukilven sarvesta. Naaraalla (alh.) on vai pieni nysty etukilvessä. Kuva: Mauri Leivo

Sarvikuonokasnaaras. Kuva: Tapio Kujala

Jo kerran kadonneeksi julistetulla, jalokuoriaisiin kuuluvalla ukkokauniaisella voi puolestaan olla mittaa kolme senttiä. Edellinen havainto tästä lajista oli 1980-luvulta. Oli siis varsinainen yllätys, kun 
ukkokauniainen kopsahti viime vuonna perhoskuvaajan ohimoon Taipalsaarella.
”Se on ihan ihme juttu”, Kari Heliövaarakin toteaa.

Jos kotoisat koppissuuruutemme kipuavat enimmillään viiteen senttiin, lisämittaa voi hakea vaikkapa Etelä-Amerikasta Amazonin viidakosta. Siellä elää titaanijäärä (Titanus giganteus), jolla on mittaa peräti 20 senttiä. Pitkät tuntosarvet tuovat pituuteen miltei toisen mokoman lisää.

Paikoin jo Etelä-Ruotsin tammimetsissä elelevä, noin viiden sentin mittainen tamminkainen (Lucanus cervus) voi mahdollisesti porhaltaa Suomeenkin, mikäli meillä on tulevaisuudessa enemmän jalopuumetsiä. Tosin tamminkainen ei ole kummoinen lentäjä.

”Isokokoiset kovakuoriaiset ovat harvoin hyviä lentäjiä. On tietenkin myös poikkeuksia, kuten vihreänhohtoinen kultakuoriainen. Se pitää lentäessään myös kovaa pärinää siivillään.”

Kuparikuoriaisen (vas.) ja kulta­kuoriaisen (oik.) erottaa pään etureunan muodosta. Kuva: Tapio Kujala

Kultakuoriainen ja kuparikuoriainen ovat suurikokoisista kovakuoriaisistamme ne, joita luonnossa liikkujat onnistuvat kohtaamaan ehkä useimmin. Aikuiset kuoriaiset ovat liikkeellä toukokuusta syyskuun loppuun, jolloin niitä voi nähdä kukilla syömässä siitepölyä.

Aikuisena auringossa viihtyvä kultakuoriainen elää toukkana muurahaispesissä ja syö lahoavaa ainesta. Kuparikuoriainen on varsin samannäköinen vihreän­hohtoinen laji, ja nämä kuoriaiset voikin erottaa toisistaan lähinnä pään muodon perusteella.

Teräksensinisten peitinsiipien verhoama sinitoukohärkä puolestaan munii kasvien lehdille. Munasta kuoriutuva toukka hyppää kukalla piipahtavan erakkomehiläisen kyytiin ja pääsee näin mehiläispesään kasvamaan.

Alkukesällä liikkeellä oleva aikuinen sinitoukohärkä voi uhattuna ja häirittynä ruiskaista reisinivelistään keltaista kantaridiinimyrkkyä. Sama taito on myös hyvin samannäköisellä isotoukohärällä.

Lisää aiheesta

Lajikoulu: Tunnista hämähäkki!

Visertelyä ja tuoksuja

Naaraan löytäminen on kovakuoriaiskoiraan tärkein tehtävä. Ranskanräätälillä on apunaan komeat tuntosarvet, mutta muitakin konsteja löytyy.

”Metsäsittiäinen ja sontiainen visertävät. Tämä visertävä ääni syntyy niiden hangatessa peitinsiipiään takaruumista vasten. Sitä kutsutaan stridulaatioksi”, Heliövaara selventää.

Stridulaatio ei siis ole vain hepokattien ja heinäsirkkojen taito.

Noin kahden ja puolen sentin pituinen sontiainen on toukka-ajan ravinnossaan erikoistunut hevosenlantaan, ja sontiaisperheessä yhteistyö pelaa.

Keväällä, kun visertävä koiras sekä naaras ovat löytäneet toisensa, ne etsivät sontakasan ja kaivavat yhteistyössä sen alle puolen metrin munintaonkalon. Sen sivuonkaloihin naaras sitten kiikuttaa lantaa ja munii.

Kiiltävänmusta sontiainen tunnetaan myös nimillä isosittiäinen ja sittisontiainen. Se kuuluu sittiäisten heimoon niin kuin metsäsittiäinenkin, joka on kuitenkin huomattavasti pienempi, vain puolentoista sentin pituinen.

Komeiden tuntosarvien ja kauniin äänen lisäksi koiraiden merkittävä ase naaraiden houkuttelussa ovat tuoksut.

”Kovakuoriaiset suunnistavat tuoksujen valtameressä, jossa niillä kaikilla on varmasti myös ominaistuoksunsa”, Heliövaara arvelee.

Ihminen ei niitä haista, eikä ole tarviskaan. Tästäkin löytyy kuitenkin poikkeus.
”Myskijäärä tuoksuu nimensä mukaisesti myskiltä.”

Myskijäärän toukat elävät raidalla, ja joskus niiden kotipuista voi haistaa toukkien suolesta erittyvän myskisen tuoksun.

Myskijäärällä on mittaa liki kolme senttiä. Kuva. Tapio Kujala

Ravintona kalanpoikaset

Isoissa kovakuoriaisissa on toukkavaiheessa niin lahopuun purijoita kuin sienen kasvattajia, mutta on siellä myös petoja. Sellainen on esimerkiksi maakiitäjäisten heimoon kuuluva musta ja pitkäkoipinen korpikiitäjäinen.

Korpikiitäjäisen leukojen järeys paljastaa sen pedoksi. Kuva: Tapio Kujala

Vedessä elävä keltalaitasukeltaja taas voi sekä toukkana että aikuisena napata suuhunsa jopa pienen kalanpoikasen. Ruokalistalle kuuluvat myös erilaiset vedessä elävät toukat.

Myös keltalaitasukeltaja on noin kolmen sentin pituuteensa nähden hyvä lentäjä, ja sellaisen saattaa hyvällä tuurilla nähdä esimerkiksi pihan sadevesisaavissa. Vedessä otus onkin omassa elementissään, ja voi siellä liikkuessaan hyödyntää airomaisia takajalkojaan. Pinnalla on kuitenkin käytävä tankkaamassa takaruumiin happivarastoja, ennen kuin otus voi taas painua takaisin vedenalaiseen maailmaansa. Suomessa elää yli 100 sukeltajien heimoon kuuluvaa kovakuoriaista, joista suurin on jättisukeltaja. Sillä voi olla pituutta yli neljä senttiä.

Isokokoisia kovakuoriaisia tarkastelemalla huomaa, kuinka kovan kitiinikuoren alla on varsin monenlaista menijää.

Jos koko pitkän elämäntyönsä kovakuoriaisten parissa tehnyt emeritusprofessori voisi viettää päivän kookkaana kovakuoriaisena, mikä olisi laji?

”Mikähän minä olisin?” Heliövaara tuumailee. ”Ehkä sinitoukohärkä. Haluaisin lentää erakkomehiläisen mukana paikasta toiseen ja katsella maisemia.”

Keltalaitasulketajalla on airomaiset takajalat. Kuva: Tapio Kujala