Viisi vihkoa. Opettaja näytti vaikealta ottaessaan ne vastaan. Palauttaessaan vihkot pari viikkoa myöhemmin hän kuitenkin hymyili.

Ne olivat sinikantisia. Vaakaviivoitettu paperi täyttyi koukeroisesta kaunokirjoituksesta. Tavoitteena oli muutama sivu, mutta minä ja ystäväni täytimme aina vähintään kolme vihkoa, joskus kymmenenkin.

Tarinat olivat täynnä polveilevia lauseita, joissa viljeltiin adjektiiveja. Prinsessat ja prinssit rakastuivat tulisesti, ja sammalmatto oli takuuvarmasti smaragdinvihreä. Sadepäivinä keksimme ystäväni kanssa uusia adjektiiveja. Ilman niitä tarinasta nimittäin puuttui tärkein, tunne.

Kirjoittaminen oli helppoa. Se oli ihanaa.

Kuraa ja kukkasia

Yliopistossa tieteen kriittisyys pisti kielen leikkisyyden kuriin. Kirjoittamisen ilo karisi kuin hilse luennoivan professorin päänahasta. Ehkä siitä voi syyttää vierasta kieltä ja tieteen termejä.

Tiedeviestinnän polku on kapea. Pitäisi osata vakuuttavasti ja innostavasti kertoa vaikkapa niiden smaragdinvihreiden sammalmattojen uhanalaisesta lajistosta. Toisessa jalassa on prinsessan lasikenkä, toisessa tutkijan järkevä saapas.

Kuten kuntoilua ja kartanluentaa myös kirjoittamiseen liittyviä taitoja voi onneksi palauttaa mieleen ja oppia lisää. Itse kaipaan jämäkkää opasta ja oikolukijaa. Omat kielikukkaset kun houkuttelevat tuoksullaan vaikka kuinka päättää pitää tekstin lyhyenä. Lauseisiin tarttuu ”mutta”, ”myös” ja ”kuitenkin” kuin kura kengänpohjiin.

Otsikon keksimiseen joku saisi nikkaroida hyvän sovelluksen. #muutos-lehden koulutuksessa kirjailija ja tiedebloggari Tiina Raevaara muistutti, että otsikon on oltava aktiivinen. Ei siis otsikkoa ”kirjoittamisesta”.

Helsingin Sanomien toimittaja Maria Manner kiteytti polun kivisyyden: toimittajalla ei ole varaa kuvitella, että lukijaa kiinnostaa.

Vedä tunteella

Koulutuspäivän jälkeen olen yhtä aikaa sekä kauhuissani että täynnä intoa. Ihmettelen jälleen, miten rajallinen määrä aakkosia eri järjestykseen aseteltuna voi tuottaa loputtomasti uusia polkuja.

Pahinta on silti painia sen kummitusmaisen tunteen kanssa, että kaikki on jo sanottu. Mitä oivallisempi lause, sitä varmemmin se ryömii esiin. Kirjoitinko tämän jo? Tai vielä pahempaa, onko sen kirjoittanut joku muu?

Mietin Raevaaran ja Mannerin yksinkertaisilta kuulostavia oppeja. Tärkein kohta on kirjoitettava alkuun (ei tainnut onnistua). Lauseiden on oltava sellaisia, että äitikin ymmärtää. Ja, hieman yllättäen, paras teksti saattaa syntyä tunnekuohun vallassa.

Joskus tunnekaan ei auta. Miten esimerkiksi kirjoittaa siitä lämpimästä kesäillan valosta, joka siivilöityy silmiin kuusen oksien läpi? Aihe, josta ainoan sivistyneen keskustelun voivat käydä punarinta ja mustarastas.

Kirjoittaminen ei ole helppoa. Mutta siitä on kaikessa valkoisen paperin hiljaisuudessa tullut jälleen ihanaa.