Ruoantuotanto, metsätalous, rakentaminen ja muu ihmistoiminta ovat kutistaneet luonnonvaraisten eliöiden elinympäristöjä. Erilaisten maankäyttöpaineiden keskellä ratkaisua luonnon suojelemiseen etsitään usein jäljelle jäävien elinympäristöjen laadun parantamisesta. Voiko laatu kuitenkaan korvata määrää?

Itse olen miettinyt tätä kysymystä niin kaupunkiniityillä kuin pellonpientareilla pölyttäjiä tarkkaillessa. Monipuolinenkaan niittykasvillisuus ei takaa monipuolista pölyttäjäyhteisöä, jos maisemassa on lähinnä taloja ja asfalttia tai laajoja viljapeltoja.

Elinympäristön laadulla on väliä, mutta laatu ei auta, jos pinta-alaa on maisemassa liian vähän lajin selviytymiseen. Sama pätee toisin päin. Pinta-alasta ei ole hyötyä, jos laatu on liian kehno. Usein määrä ja laatu ylittävät lajin minimivaatimukset, mutta ovat siinä määrin puutteellisia, että laji esiintyy vain vähälukuisena. Käytännön luonnonsuojelun näkökulmasta on hyödyllistä tunnistaa, milloin lajin runsautta rajoittaa enemmän elinympäristön määrä ja milloin laatu.

Housumehiläinen ruusuruoholla. Kuva: Marjaana Toivonen

Äskettäin ilmestynyt tiedeartikkeli käsittelee aihetta maatalousympäristöjen pölyttäjien näkökulmasta. Tutkijat yhdistivät suuren määrän pääosin Euroopasta ja Yhdysvalloista kerättyjä tutkimusaineistoja pölyttäjien määristä niille tärkeissä puoliluonnontilaisissa ympäristöissä maatalousalueilla. Analyyseissä he tarkastelivat, kuinka puoliluonnontilaisten ympäristöjen laatu ja pinta-ala maisemassa selittivät pölyttäjien runsautta.

Lopputuloksena tutkijat muodostivat eri pölyttäjäryhmille puoliluonnontilaisten ympäristöjen pinta-alan kynnysarvot. Jos pinta-ala on kynnysarvoa matalampi, pinta-alan kasvattaminen on ensisijainen keino lisätä pölyttäjien runsautta. Kynnysarvon yläpuolella myös laadun parantaminen lisää tehokkaasti pölyttäjiä.

Eri pölyttäjäryhmien kynnysarvot erosivat selvästi toisistaan. Päiväperhoset tarvitsivat peräti 37 % puoliluonnontilaisia ympäristöjä 500 metrin säteellä ennen kuin näiden ympäristöjen laadun parantaminen lisäsi tehokkaasti perhosten määrää. Kimalaisilla kynnysarvo oli 18 % ja erakkomehiläisillä 16 % puoliluonnontilaisia ympäristöjä. Kukkakärpäsillä kynnysarvo oli matalin, 6 %. Tutkimusten puoliluonnontilaiset ympäristöt olivat suurelta osin heikkolaatuisia, ja eri pölyttäjäryhmistä kukkakärpästen runsaus reagoi voimakkaimmin elinympäristön paikalliseen laatuun.

Edellä esitetyt kynnysarvot ovat korkeita, jos niitä vertaa puoliluonnontilaisten ympäristöjen määrään suomalaisilla maatalousalueilla. Puoliluonnontilaisilla ympäristöillä tarkoitetaan erilaisia niittymäisiä alueita, luonnonlaitumia, reunaympäristöjä ja puusaarekkeita. Isompia metsäalueita ei lueta mukaan, sillä metsien lajisto eroaa maatalousalueiden lajistosta. Suomen maatalousalueilla tällaisten puoliluonnontilaisten ympäristöjen osuus alittaa varmasti kaikkien pölyttäjäryhmien kynnysarvot. Jos puoliluonnontilaisiin ympäristöihin luetaan myös kesannot eli viljelemättömät pellot, päästään yli kukkakärpästen kynnysarvon eli 6 %:n, mutta ei lähellekään muiden pölyttäjäryhmien kynnysarvoja.

Tämä tarkoittaa, että Suomen maatalousalueilla pölyttäjäkannat kasvavat tehokkaasti puoliluonnontilaisten ympäristöjen pinta-alaa lisäämällä. Myös laadun parantaminen on eduksi, mutta parannusten tulisi olla todella merkittäviä, jotta niillä saataisiin yhtä suuri hyöty kuin pinta-alan lisäyksellä.

Keinoja pölyttäjäkantojen kasvattamiseen pohditaan parhaillaan osana kansallisen ennallistamissuunnitelman valmistelua. Itsekin olen mukana tähän liittyvässä asiantuntijaryhmässä. Iloitsen siitä, että tutkimustietoa pölyttäjien lisäämisen keinoista on paljon ja se lisääntyy koko ajan. Toivottavasti tutkimustieto saa suuren painoarvon myös lopullisista ennallistamistoimenpiteistä päätettäessä.

Pölyttäjille tärkeitä puoliluonnontilaisia ympäristöjä saataisiin maatalousalueille lisää esimerkiksi leventämällä peltojen pientareita. Kuva: Hanne Rajanen