”Metsäkeskus tarjoaa avointa metsä- ja luontotietoa ja riippumatonta palvelua metsänomistajan päätöksenteon tueksi ja koko metsäalan käyttöön. Olemme mukana edistämässä kokonaiskestävää metsien käyttöä, joka huomioi metsän monet arvot.”
Näin todetaan Metsäkeskuksen nettisivulla. Koska Metsäkeskus ”haluaa auttaa metsänomistajia saamaan omista metsistään sekä aineellista että aineetonta hyötyä”, se antaa suosituksia metsässä suoritettavista toimenpiteistä. Jokainen metsänomistaja pääsee tutkimaan omia hehtaareitaan kirjautumalla sivustolle pankkitietojen tai mobiilivarmenteen avulla.
Viime vuoden lopulla Metsäkeskuksen opastusta kritisoitiin. Turun Sanomissa kerrottiin Saara Kankaanrinnan järkyttyneen, kun hän oli huomannut Metsäkeskuksen suosittelevan avohakkuita hienoihin Gullkronan saaristometsiin. Helsingin Sanomien mielipidesivulla Otso Kortekangas ihmetteli, miksei Metsäkeskus voisi tarjota muitakin vaihtoehtoja. Kortekangas ehdotti klikattavaa kohtaa, jossa kysyttäisiin, kiinnostaisiko metsän suojelu tai jatkuva kasvatus, ja sitä varten tarjottaisiin linkkiä, jossa olisi yhteystietoja suojelun ja jatkuvan kasvatuksen asiantuntijoihin.
Omassa kirjoituksessaan Metsäkeskuksen metsäjohtaja Anna Rakemaa totta kai puolusteli avohakkuusuosituksia ja vakuutti, että palvelua kehitetään sen myötä, kun ”tiedonkeruu tarkentuu ja metsänkasvatusmenetelmät monipuolistuvat”. Rakemaa valitteli työn olevan kuitenkin hidasta – se vaatii kuulemma toisinaan jopa uutta tieteellistä tutkimusta – ja järjestelmän kehittäminen vie aikaa ja rahaa.
Aiheeseen palasivat vielä Taina Ihaksi ja Hannes Pasanen. He kirjoittivat: ”Vaikka metsänomistaja tekee päätökset metsiensä käytöstä, viranomaisen antamat ehdotukset ohjaavat paljon tuota valintaa. Kokemusten mukaan palvelu ehdottaa muun muassa avohakkuita saaristoon, herkkien taimenpurojen varsille ja reheviin korpiin. Ehdotukset eivät perustu nykyiseen ymmärrykseen metsien kestävästä käytöstä.”
Muistuupa mieleen, kuinka vuonna 2018 postilaatikkoomme tupsahti kirje Metsäkeskukselta, jossa myös tarjoiltiin avohakkuita. Kohteena oli Kuhmossa sijaitsevaa kotiamme ympäröivä noin viiden hehtaarin ala. Suositus tuntui sikäli hämmästyttävältä, että metsä oli vielä aivan keskenkasvuista. Pöpelikköä, kuten itse sanoimme.
Omaa metsäämme, jolle Metsäkeskus suositteli avohakkuuta vuonna 2018.
Vaikuttaa siltä kuin yksi rajanaapureistamme noudattaisi Metsäkeskuksen suosituksia.
Aiheesta kirjoitti Suomen Luonnon kolumnissaan myös Mirjami Linkola, jolle posti toi samanlaisen kirjeen. Siinä Metsäkeskus suositteli Linkolan torppaa ympäröivän alle kahden hehtaarin tontin avohakattavaksi piha- ja rantapuita myöten. Ei tuntunut enää suurelta liioittelulta Mirjamin isän Pentti Linkolan vanha kirjoitus, jossa tämä tuskaili maamme metsäteollisuuden loputonta ahnautta ja arveli sen vaativan vielä puistojen puut ja puutarhojen marjapensaat.
Tietääkseni Metsäkeskus ei ole enää laittanut verorahoja erillisiin kirjekampanjoihin. Ehkäpä se ei ollut kulujensa väärtti, etenkin kun samat asiat esitetään nettisivuilla.
No, meninpä minäkin nyt uteliaisuuttani nettiin ja tutkin, mitä omalle metsällemme tällä kertaa suositellaan. Vuoden 2018 jälkeen puusto on tietysti hiukkasen järeytynyt, mutta siitä huolimatta avohakkuuta ei enää tuputeta. Sen sijaan 0,28 hehtaarin alalla kannattaa Metsäkeskuksen mukaan tehdä harvennushakkuu. Siitä tienaisimme arvion mukaan 600 euroa. En yhtään ymmärrä, mitä eroa on kyseisellä pläntillä muuhun metsään – paitsi että se on muuhun tonttiimme nähden kylätien toisella puolella. Männyt ovat ihan saman ikäisiä tien molemmin puolin.
Vuodesta 2021 lähtien meillä on ollut 2,6 hehtaarin maapala myös Parikkalassa. Siihen kuuluu vanhan savirakenteisen talon ohella 1,8 hehtaaria metsää. Ostopäätökseemme vaikutti pihapiirissä kajahteleva kuhankeittäjän viheltely sekä se, että metsä oli suureksi osaksi hienoa tervaleppäkorpea.
Mitä siis Metsäkeskus suosittelee Parikkalan metsämme ”kokonaiskestäväksi käytöksi”? Tontilla ei kuulemma ole ”tiedossa olevia huomioitavia luontokohteita tai pohjavesialueita”. Neljällä kuviolla on kuitenkin ”muinaisjäännöspiste”, joiden kohdalla metsänkäytölle voi olla rajoituksia. Hakkuita ei ehdoteta, sen sijaan yhdelle kuviolle suositellaan taimikonhoitotöitä.
Metsäkuvioita tutkaillessa yllätti, että kahdelle kuviolle pääpuulajiksi on merkitty kuusi, vaikka toisella kuviolla pääpuulaji on ainakin omien havaintojemme mukaan tervaleppä, toisella puolestaan rehottaa monilajinen lehtipuupöheikkö. Kuusta koko tontilla on vain yksittäisiä kappaleita.
Parikkalassa sijaitsevaa tervaleppäkorpea. Samaa metsää ylimmässä kuvassa.
Mikähän idea on laatia tällaisia ”tietopankkeja”, joiden tiedot menevät näin poskelleen? Jos järjestelmän kehittäminen vaatii aikaa ja rahaa, kuten Metsäkeskuksen Anne Rakemaa totesi, täytyy kysyä, onko järkeä syytää verovaroja moisten sivustojen laatimiseen.
Ja vielä siitä jatkuvasta kasvatuksesta. Metsänomistajaa opastavilla sivuilla jatkuva kasvatus kyllä mainitaan, mutta ei suinkaan niin, että sitä tarjottaisiin metsätaloustoimintana. Se on piilotettu luonnonhoidon tavoitteisiin. Metsänomistaja, joka suunnittelee hakkuita rahallista tuottoa saadakseen, ei välttämättä tarkastele kyseistä osiota lainkaan. ”Luonnonhoidon tavoitteesi” -otsakkeen alta löytyy rasti ruutuun -vaihtoehtoja, joista saa valita mieleisensä, ja yhdessä niistä voi pyytää ”tietoa jatkuvan kasvatuksen mahdollisuuksista”.
Jatkuva kasvatus on siis Metsäkeskuksen mukaan ”luonnonhoitoa”, ei metsätaloustoimintaa. Ei voi olla ajattelematta, että tällaisella luokittelulla jatkuvan kasvatuksen toivotaan jäävän merkityksettömäksi puuhasteluksi.
Metsänomistajan rastitettaviin toiveisiin kuuluu kaikenlaista muutakin, kuten se, että vesien varsille jätetään suojavyöhykkeet, säästetään lahopuut, kierretään vaikeakulkuiset ja puuntuotannollisesti vähäarvoiset kohteet, edistetään sekapuustoisuutta tai turvataan erityisten lajien esiintymispaikat.
Metsätalousväki on vuosikaudet vakuuttanut maamme metsätalouden ”ekologista kestävyyttä”, ja siksi voisi kuvitella, että tällaiset ”luonnonhoidon tavoitteet” kuuluisivat toimintatapoihin automaattisesti, normaaleina käytäntöinä – ilman, että metsänomistajan täytyy esittää niistä erityisiä toivomuksia.
Totuus on se, että Suomen metsätaloudessa ei ole enää aikoihin ollut muuta tavoitetta kuin selluteollisuuden pyörittäminen. Jättimäiset tehtaat on pidettävä käynnissä hinnalla millä hyvänsä. Metsänomistajia ohjaillaan käytäntöön, jonka ehdottomana osana on avohakkuu, ja muut vaihtoehdot leimataan tavalla tai toisella vähäarvoisiksi. Vaikka tämä on metsäfirmojen etu, se ei ole yleinen etu, tuskin aina edes metsänomistajien, saati sitten veronmaksajien etu.
Kovimman hinnan tästä sellufirmojen vallasta maksaa luonto – ja luonnon hyvinvointi on taas ennen muuta yleinen etu.