Entinen työkaverini käy eläinpuistoissa, eläintarhoissa ja vähintään kerran vuodessa Afrikassa safarilla. Hän haluaa nähdä eläimiä ja tämä tarkoittaa ennen kaikkea nisäkkäitä ja isoja lintuja. Ja parasta onkin painua eläinkeskittymiin, Suomessa esimerkiksi Korkeasaareen, Ranualle tai Ähtäriin, sillä muuten joutuu enimmäkseen tuijottamaan tyhjää maisemaa.

Villieläimen spontaani kohtaaminen Suomessa on hyvin harvinaista. Ei sellaista juuri tavalliselle ihmiselle tapahdu, yleensä näkijänä on lintubongari, luontokuvaaja tai rajamies, miksei metsästäjäkin – ihminen joka harppoo metsään harva se päivä.

Kuluvan vuoden alussa käynnistettiin nisäkkäitten bongauskisa. Ilmoittauduin heti mukaan, sillä minäkin tykkään nähdä eläimiä. Oli kevät ja kaniineita loikki joka paikassa, siitäpä heti ensimmäinen pinna. Sitten napsahti rusakko, kettu ja orava. Työsuhde-etuna pääsin karhujen katselukojulle, josta saatoin kirjata nimiini suden ja karhun ja pian kurkistelin liito-oravan pönttöönkin.

Tämähän sujuu hyvin. Kukaan kisaan osallistuneista ei ollut vielä siihen mennessä nähnyt näitä harvinaisia nisäkkäitä. Olin polleana!

”Kahtiajakautunut tilanne sulla”, huomasi pinnakisan ylipäällikkö. ”Kotipihan eläimet vastaan harvinaiset ja uhanalaiset.”

Oikeassa oli, oli pakko lisätä omaehtoista retkeilyä, että pysyy luonnonharrastajan kirjoissa. Hirvi nyt ainakin oli saatava ja metsäkauris. Eikös niitä ole joka tienpätkällä autoja vaanimassa?

Vesiperä tuli. Siilin sentään sain listalleni, joten saldo kitkutti kahdeksaan nisäkkääseen. Kahdeksan nisäkästä! Ja vuosi vetelee jo viimeisiään.

Vähän hävettää, mutta valehtelemaankaan en rupea.

Pitääkö kaikesta kisata? moni ehkä puhisee. Ei pidä, mutta tämä kisa on paitsi harmiton myös salaviisas. Se antaa tietoa, herättää suojeluhalun ja liikuttaa – siis pakottaa pistämään töppöstä toisen eteen.

Toivon pinnakisalle pitkää ikää ja vahvistuvaa asemaa.

Nisäkkäät