Suomussalmen Hukkajoen raakkutuhoista noussut kohu mahtoi olla metsäyhtiö Stora Ensolle epämiellyttävä yllätys. Avuksi otettiin runoilu tiedonkulun katkoksista ja tietojärjestelmän ongelmista, vaikka tosiasiassa Ely-keskus antoi selvät toimintaohjeet, joista ei vain piitattu. Luotettiin siihen, ettei rötöksestä jäädä kiinni, kun ei ole jääty kiinni ennenkään.
Kohusta huolimatta on turha odottaa merkittäviä muutoksia metsien käsittelyyn. Suurimmaksi myönnytykseksi jäi se, että yhtiöt lupasivat jatkossa jättää raakkuvesistöihin 50 metrin suojavyöhykkeen. Valtion omalle Metsähallitukselle näyttää puolestaan riittävän 10–15 metrin suojavyöhyke, mikä nyt hiljan erään toisen raakkujoen hakkuissa nähtiin.
Oli miten oli, kyse ei ole laista, joten rikkomuksista ei tule kuin sormenheristelyä.
Raakkujoet ovat lopulta vain pieni osa maamme vesistöistä. Ja kuten WWF:n Suomen pääsihteeri Jari Luukkonen Helsingin Sanomien mielipidesivulla (5.9.2024) totesi: ”Tällä hetkellä mikään lainsäädäntö ei edellytä suojavyöhykkeiden, eli hakkuilta säästettävien metsäkaistaleiden, jättämistä virtavesien varteen eikä ojituksille ole käytännössä rajoituksia.”
Päättäjät katsovat, että metsäluonnon suojaksi riittävät sertifikaatit, ympäristöohjeet ja suositukset, jotka ovat yleensä jo lähtökohtaisesti löysiä ja joiden rikkomisesta ei sanktioita tule. Vapaaehtoisuus ja omavalvonta ovat maamme metsien käytön kulmakiviä.
Paitsi että onhan meillä metsälain niin sanottu kymppipykälä, jonka tarkoitus on suojella erityisen tärkeitä elinympäristöjä. Tämä kuulostaa jo paremmalta. Lailla suojeltavien luontokohteiden on toki täytettävä joitakin ehtoja. Määritelmän mukaan niiden tulee olla luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia sekä ympäristöstään selvästi erottuvia, pienialaisia ja taloudellisesti vähämerkityksellisiä.
Määritelmä on sikäli hassu, että joiltakin osin se heikentää luontoarvoja. Kohteen pienuus ei ole luonnon kannalta mikään etu. Ja jos taloudellisesti merkitykselliset eli hyvätuottoiset metsät voi jättää säästökohteiden ulkopuolelle, silloin esimerkiksi rehevät ja järeäpuustoiset puronvarsimetsät on lupa hakata.
Näin ei toisaalta voi tehdä, jos puronvarsien ”ominaispiirteet” pitää säilyttää. Nykyään Metsäkeskus suosittaakin purojen suojavyöhykkeeksi valtapuuston keskipituuden levyistä vyöhykettä, mikä käytännössä tarkoittaa 20–30 metriä. Tämä on siis suositus, ei velvoite. Koska aiemmin on usein tyydytty vähempään, metsälakia voidaan tulkita siten, että nämä aiemmin niukemmalle suojavyöhykkeelle jätetyt puronvarret eivät enää ole tarpeeksi luonnontilaisia, joten ne eivät myöskään ole enää suojelunarvoisia metsälakikohteita.
”Kohteiden pienialaisuutta ja metsätaloudellista vähämerkityksellisyyttä arvioidaan metsäkiinteistöittäin ja elinympäristötyypeittäin”, todetaan Metsäkeskuksen tulkintaohjeissa. Tämän jälkeen tarjotaan hämmästyttävä esimerkki: ”Kolmen hehtaarin kokoinen, koko alaltaan metsälain kriteerit täyttävä lehto ei ole pienialaiseksi luettava kohde, eikä siten metsälakikohde. Jos kolmen hehtaarin lehtokohteesta hakataan yhden hehtaarin kokoinen osa, hakkuu lopetetaan ja jäljelle jäävä kahden hehtaarin ala täyttää metsälakikohteen kriteerit, on kohde muuttunut jäljelle jäävältä osalta pienialaiseksi ja siten metsälakikohteeksi.”
Siis vasta kun osa lehdosta on tärvelty, jäljelle jäävä läntti muuttuu suojeltavaksi arvokohteeksi!
Sama kokoon liittyvä ongelma koskee tietysti myös puronvartta, jonka metsävyöhyke menee ”liian pitkäksi” eli hehtaareja tulee liikaa.
Lisäksi metsälaki sallii arvokkaissa luontokohteissa tehdyt ”varovaiset” käsittelyt esimerkiksi poimintahakkuilla. Niin, kunhan vain niitä ”ominaispiirteitä” ei tärvellä.
Kaikki tämä kuulostaa melko sekavalta ja ennen kaikkea tulkinnanvaraiselta. Luontoasioissa puhutaankin mieluusti ”tapauskohtaisesta” menettelystä, joka takaa toimijoille huojentavan vapauden.
Ymmärtääkseni aika harvoin nousee oikeusjuttuja ”ominaispiirteiden” häviämisestä. Etenkin kun hakkuiden muokkaamassa elinympäristössä jotkin lajit voivat sinnitellä vielä vuosia, ennen kuin populaatio hiipuu viimein kokonaan. Häviämiset jäävät siten todentamatta. Ja toisaalta, vaikka tuhot olisivat välittömiä ja toiminta suorastaan laitonta – kuten Suomussalmen Hukkajoella, kun tuhansia erittäin uhanalaisia simpukoita murskattiin hengiltä ja vedet myllättiin mutavelliksi – valvonta ei ole järin systemaattista, puhumattakaan, että odotettavissa olisi tuntuvia sanktioita. Stora Enso jäi nalkkiin vain siksi, että raakkututkija osui sattumalta paikalle ja sai tapahtuman videolle.
Kaiken lisäksi poikkeusluvat ovat mahdollisia. Jos hakkuun estymisestä aiheutuu maanomistajalle ”vähäistä suurempaa haittaa”, poikkeuslupa voidaan myöntää. Toisin sanoen, jos hakkuista saa tarpeeksi rahaa, hakkuut sallitaan, olipa kohde luonnoltaan miten arvokas tahansa. On tosin se mahdollisuus, että maanomistajalle korvataan luontokohteiden säästämisestä aiheutuvat kustannukset, mutta tämä edellyttää tietysti sitä, että valtiovalta varaa metsätalouden ympäristötukiin riittävän rahoituksen, ja sitä on ainakin nykyhallitukselta turha odottaa.
Metsälain kymppipykälä kertoo lähinnä maamme metsäteollisuuden armottomasta kitsaudesta ja peräänantamattomuudesta. Käytännössä niin pienvesistöjen kuin muidenkin luonnon arvokohteiden suojelu on edelleen häpeällisen heikkoa. Kun samaan aikaan avohakkuut ovat yli 90 prosenttisesti käytetty metsätalouden menetelmä, jonka suurin myönnytys luonnolle on tantereelle jätetty muutama säästöpuu ja ”tekopökkelö”, ja kun hallitus on käytännössä torpedoimassa EU:n vaatiman vanhojen metsien suojelun, metsälajistomme tilanne tuntuu pelottavan huonolta.
