Viron-retken toisena päivänä kuljetaan salaisilta rannoilta ja Vääna-Jõesuun dyynihietikolta Keilan kohisevalle vesiputoukselle sekä Pakrin tuuliselle majakalle. Päivän kruunaa laji, jota asiantuntijakin kutsuu "tyrskyrantojen taruolennoksi".
Aiemmassa kirjoituksessa käynnistyi kertomus Viroon suuntautuneesta kevätretkestä. Kirjoituksessa käytiin läpi saapumispäivän tapahtumia sekä löytöjä. Nyt tarina jatkuu toisesta retkipäivästä kohtuullisen hyvin nukutun yön sekä maittavan aamupalan jälkeen.
Lyhyehkön ajomatkan päässä sijaitsi paikka, jossa täytyi ihan sen nimen vuoksi piipahtaa: Salarand eli salainen ranta. Paikkaa ei voi kuvailla aivan kätketyksi paratiisiksi, ainakaan koleassa ja tuulisessa säässä. Rannalle laskeuduttiin ruosteisia metalliportaita pitkin, mikä tarjosi hieman tarpeetontakin jännitystä. Suomessa sen tasoinen portaikko olisi heti asetettu käyttökieltoon. Portaikon viereen laski pahanhajuisen veden täyttämä puro, jonka tyrmäävä lemu muistutti kaunistelematta viemäriä. Ranta oli yllättävän karu, eikä kasvillisuutta ollut nimeksikään. Vaikutelmaa lisäsivät kalkkikivitöyräästä lohjenneet paadet, jotka olivat helposti henkilöauton kokoisia. Ilmeisesti jotkin murtumista olivat suhteellisen tuoreita, sillä kivimassojen seassa törrötti kuolemassa olevia lehtipuiden alkuja.
Karustakin maisemasta saattaa tarkalla silmällä paljastua kiehtovia elämänmuotoja. Tällä kertaa niin ei käynyt: salainen ranta oli sanalla sanoen pettymys. Käynnin kruunasi kuitenkin pysäköintipaikan vieressä kasvaneella pajulla havaitsemani pieni kovakuoriainen. Se osoittautui pajunäkämäkärsäkkääksi. Suomessa laji on yleinen, mutta en ollut sitä koskaan aiemmin noteerannut – osittain varmasti sen pienen koon vuoksi. Lähikuvissa otus on kuitenkin varsin veikeän oloinen.
Pajunäkämäkärsäkäs (Archarius salicivorus). Lajin toukat elävät sahapistiäisten aiheuttamissa palleromaisissa äkämissä pajun lehdillä. Naaraskärsäkäs munii munansa äkämän sisään, missä toukat kehittyvät syöden äkämäkudosta – ja toisinaan samalla äkämän alkuperäisen asukkaan.
Alla olevalla videolla näkyy vilaus salaisen rannan tunnelmasta. Lopussa puksuttava pieni vesiputous kuljetti mukanaan kaikkea muuta kuin raikkaita tuoksuja.
Rantaan johtavat metalliportaat olivat ruostuneet paikoin puhki. Kolmesta alimmasta askelmasta olivat jäljellä enää ruodot.
Seuraavaksi pysähdyttiin Türisalun näköalakielekkeellä. Sijainti on ilmeisen suosittu, sillä sen eteen on rakennettu kohtalaisen kokoinen parkkipaikka. Kohde on kuitenkin myös äärimmäisen vaarallinen: pystysuoralla kalkkikiviseinämällä ei ole minkäänlaisia turvakaiteita. Pudotus kolmekymmentä metriä alempana siintävään kivikkoon on kaikkea muuta kuin kutsuva.
Paikan synkän historian ja todellisen vaarallisuuden alleviivasi näkymä, kun jyrkänteen reunalta kurkisti varovasti alas. Kielekkeen reunalla odotti pieni hautakivi. Vähän kauempana samalla jyrkänteellä oli toinenkin muistomerkki, jonka edustalle oli jätetty kukkien lisäksi pikkulasten leluja. Näky veti mielen hiljaiseksi ja sai entistäkin tarkemmin katsomaan, mihin jalkansa asettaa. Kalkkikivijyrkänteissä on se hauska piirre, että voit kuvitella seisovasi tukevalla maaperällä, vaikka todellisuudessa olet kapean ulokkeen päällä, jonka lohkeaminen on vain ajan kysymys.
Kielekkeeltä johti polku alas Vääna-Jõesuun merenrantaan, joka näytti hyönteisten kannalta hyvin lupaavalta. Rannalla kasvavien heinien tyvejä ei tarvinnut kauaa kaivella, ennen kuin löysin ensimmäiset otukset. Samalla huomasin, että hiekka suorastaan kuhisi Negastrius-suvun seppiä. Joukossa oli mahdollisesti sekä laikku- että täpläseppiä. Lajit ovat kuitenkin erittäin muuntelevia, joten ne voivat muistuttaa toisiaan huomattavasti. Nämä parimilliset vilistäjät syövät ravinnokseen leviä ja ovat tärkeitä indikaattorilajeja. Niiden esiintyminen kertoo rantojen ja jokisuvantojen ekologisesta terveydestä.
Hiekalla kipitti myös siira, jonka nappasin talteen tarkempaa tutkiskelua varten. Palataan siihen vähän myöhemmin.
Kääntelin rannalla olevia kiviä ja niiden alta paljastui nopeasti kymmenkunta jymykiitäjäistä. Nimensä mukaisesti otukset olivat varsin kookkaita, jopa yli kaksisenttisiä – seppiin suhteutettuna suorastaan jättiläisiä. Niihinkään en ollut aiemmin törmännyt, joten löytö ilahdutti suuresti. Jymykiitäjäiset ovat ahnaita petoja, jotka saalistavat yöllä. Ne ovat mieltyneet erityisesti siiroihin ja muurahaisiin, mutta opportunisteina ne jauhavat vahvoilla leuoillaan suihinsa minkä tahansa vastaan tulevan hyönteisen tai hämähäkin.
Saaliin kimppuun käydessään jymykiitäjäinen puhkoo uhrinsa panssarin. Se erittää suustaan entsyymipitoista nestettä, joka aloittaa ruoansulatuksen ennen nielaisua. Kuoriaisen mahasta löytyy usein myös hiekanjyviä, joiden arvellaan auttavan sitkeiden saaliseläinten jauhamisessa sulavaan muotoon.
Rantakasvillisuudesta bongasin sinikiiltoisen lehtikuoriaisen. Oletin sen olevan jokin Oreina-laji, mutta valokuvista totesinkin sen olevan kultalehtikuoriaisiin lukeutuva Chrysolina geminata. Laji on levittäytynyt maahamme Kaakkois-Suomeen vasta 2020-luvulla. Sillä ei ole vielä suomenkielistä nimeä, mutta käännösten ja ravintokasvin perusteella se voisi olla violetti kuismakuoriainen, tummakuismakuoriainen tai kaksoskuismakuoriainen (viitaten tieteellisen nimeen, joka perustuu peitinsiipien pisteytykseen).
Kaksi Negastrius-suvun seppää. Vasemmalla täpläseppä (Negastrius pulchellus) ja oikealla mahdollisesti laikkuseppä (Negastrius arenicola). Huomaa kirjavuuden lisäksi erot peitinsiipien karvoituksessa sekä raajojen ja tuntosarvien värityksessä. Kuoriaisten kuvaamisessa on omat haasteensa, sillä selälleen joutuessaan ne naksauttavat itsensä helposti pois kuvausalustalta.
Jymykiitäjäinen (Broscus cephalotes). Suuresta koostaan huolimatta kuoriainen on suhteellisen litteä, mikä auttaa sitä kaivautumaan päiväpiiloihin kivien ja ajopuukappaleiden alle.
Jymykiitäjäisen järeät leuat ovat melkoinen monitoimityökalu. Niillä paitsi pilkotaan saalista, myös kaivetaan hiekkaa ja raivataan maanalaisia asumis- ja saalistuskäytäviä.
Kauniin sinikiiltoisella lehtikuoriaisella (Chrysolina geminata) on pysyvä paikka biologisen torjunnan historiassa. Laji vietiin 1900-luvun puolivälissä Euroopasta Kaliforniaan, missä se pelasti miljoonia hehtaareja laidunmaata syömällä matalaksi karjalle myrkyllisiä kuismia. Kyseessä oli yksi historian ensimmäisistä biologisen torjunnan saavutuksista.
Kasvien tyvien kaivelua Vääna-Jõesuun merenrannalla. Hietikon uumenista paljastui nopeasti monenlaista elämää.
Rannalta matka jatkui Keilan vesiputoukselle, jota oli ihastelemassa isompikin turistiporukka. Baltian klinttiin kuuluvassa kalliossa kohiseva putous on geologinen ihme: pehmeämpi kalkkikivi syöpyy päällä olevan kovan lipan alta pois, mikä saa kielekkeen aika ajoin romahtamaan ja vetäytymään sisämaahan päin. Hajoavista lohkareista muodostunut kuohuva koski ja kosteat kallioseinämät olisivat olleet biologisesti kiehtova paikka syynätä virtaavan veden pieneliöstöä ja koskikorentoja. Katselutasanteen vilinässä ja turistien ihmettelevien katseiden alla ei kuitenkaan kehdannut ryhtyä konttaamaan rantapenkereillä.
Putoukselta kurvattiin Laulasmaalle viehättävään Ott & Matilda -kahvilaan. Kotoisat puitteet ja kuuma juoma makean kera tarjosivat loistavat puitteet vetää hetki henkeä ja hioa loppupäivän retkisuunnitelmia.
Suunnitelmat tarkentuivat ja kahvien jälkeen suunnaksi otettiin niemenkärki, jossa sijaitsi Pakrin majakka. Siellä ajatuksena oli löytää mielenkiintoisen oloisia ja kukoistavia rantaniittyjä haavittavaksi. Sääherra oli kuitenkin toista mieltä: Suomenlahdelta puhaltava kolkko tuuli ja pilvistynyt taivas olivat ajaneet enimmät hyönteiset kasvillisuuden suojiin. Yksinäinen kaakonkimalainen pyrähti sekin pois ennen kuin ehdin ottaa kuvaa. Kun haaviin tarttui lähinnä puutiaisia, ei auttanut kuin kääntää nokka kohti majoituspaikkaa.
Koleiden säiden vuoksi hyönteisten etsiminen jäi vähemmälle kuin olin toivonut. Toisaalta aikaa jäi enemmän maisemien hämmästelylle. Päivän aikana tehtyihin havaintoihin saattoi silti olla tyytyväinen. Uusia lajeja oli karttunut kameran muistikortille ja aiemminkin vastaan tulleista otuksista sai tallennettua parempia kuvia.
Sääennusteet lupailivat huomattavasti parempaa viikonlopuksi, joten odotin jo innolla, mitä kaikkea Suomen Hyönteisseuran kevätretken kohteet tulisivatkaan paljastamaan.
Viron näyttävimpiin luonnonnähtävyyksiin kuuluva Keilan vesiputous (Keila juga) pauhasi vuolaana. Putous on Viron kolmanneksi suurin luonnollinen vesiputous, sen kieleke on yli kuusikymmentä metriä leveä ja kuutisen metriä korkea.
Laulasmaan Ott & Matilda -kahvilan lämminhenkinen miljöö tarjosi hyvät puitteet matkasuunnitelmien hiomiselle ennen Pakrin niemenkärjen tuulisia kielekkeitä.
Majakalle johtavan tien varrella oli erikoisen näköisiä levähdyspaikkoja, jotka olivat sinällään kutsuvia, mutta sijaitsivat käytännössä keskellä joutomaata.
Pakrin niemimaan kärjessä kohoaa Viron korkein majakka (52 m), mutta sitäkin vaikuttavampia ovat sen lähistöllä ammottavat jyrkänteet. Alkuperäinen, 1700-luvulla rakennettu majakka jouduttiin poistamaan käytöstä, koska meri söi murenevaa kalkkikivikalliota sen alta.
Kuvassa vasemmalla pilkistävät Pakrin aikaisemman, huomattavasti matalamman majakan rauniot. Jyrkänteen jatkaessa rapautumistaan, ne romahtanevat mereen jo lähivuosien aikana.
Loppuun vielä merenrannalta löytyneestä siirasta asiaa. Tutkailin sen määrittämistä verkosta lataamani määrityskaavan avulla ja olin aivan täysin varma, että olin määrittänyt lajin oikein. Lähetin siitä hupailumielessä potrettikuvan siira-asiantuntija Matias Oksaselle. Tämä johti siihen, että aloimme keskenämme pähkäillä, että mikähän laji se sitten onkaan. Tuntomerkit eivät sopineet ehdotukseeni, eikä oikein muihinkaan oletettuihin. Oma määritysvirheeni johtui yksinomaan siitä, että kaavastani puuttui huomattava määrä meillä ja lähialueilla esiintyvistä lajeista. Siitä olimme yhtä mieltä, että kyseessä oli selvästi Armadillidium-suvun pallosiira, sillä vaaran uhatessa se kiertyi tiiviiksi palloksi.
Matias totesi jossain kohtaa viestittelyä: ”Jaa mut sit on vielä zenckeri, tyrskyrantojen taruolento.”
Tuntomerkit eivät aivan osuneet Matiaksella olevan laajemman kaavan piirroksiin ja olimme jo hylkäämässä mainitun tyrskypallosiiran ja päätymässä johonkin yleisempään lajiin. Sitten aloimme verrata siiran jaokkeiden kellertäviä kuvioita, jotka eivät sopineet yleisemmille ehdokkaille lainkaan. Homma ratkesi lopulta siihen, kun ymmärsin kurkata iNaturalistista tyrskypallosiiroiksi määritettyjä kuvia: niiden kuviot vastasivat löytämääni yksilöä täydellisesti!
Siinä samassa selvisi vielä sekin, ettei laji ollut minulle edes uusi tuttavuus. Olin löytänyt sen jo vuosia sitten Saarenmaan pohjoisrannalta – ja määrittänyt silloinkin otuksen aivan päin honkia.
Tyrskypallosiira (Armadillidium zenckeri) on todellinen vaativa kosteikkojen erikoislaji, joka elää vain alavien maiden soilla, luhdilla ja merenrantakosteikoilla.
Jatketaan Viron havainnoista ja tunnelmista lisää retkikertomuksen seuraavassa osassa.
Kiitos, että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: @hyonteismies – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tai esittää lisäkysymyksiä tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.
Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!
Alk. 3 numeroa 23,40 €.