Koira nuuskuttaa edellä hihnassa metsäpolulla ja pysähtyy tutkimaan pientä puupurukasaa. No, mistäs se on tuohon haavan juurelle ilmestynyt?
Kun katson ylös puun runkoa, sieltä paljastuu noin neljän metrin korkeudesta symmetrisen pyöreä pesäaukko ja asukki: kolon suulta räpsähtää lentoon käpytikka.

Metsuri liikkeellä? Ei, vaan käpytikkojen pesänteosta jäänyttä rakennusjätettä. Kuva: Johanna Mehtola

 
Se on ahkeroinut parinsa kanssa pesäkolon parin viime viikon aikana, sillä sen verran aikaa on edellisestä lenkistämme tällä suunnalla metsää. Silloin purukasaa ei taatusti vielä ollut polun varressa.

Tikka lennähtää lähipuihin ja odottaa selvästi, että suorisimme jo matkoihimme. Purujen lintumaiset tuoksut kuitenkin kiinnostavat koiraa ja joudun kiskomaan sitä mukaani.

”Ei häiritä nyt käpytikan pesärauhaa enempää”, puhelen koiralle, kun käpytikan sulat niin sanotusti palavat ja se kajauttaa ilmoille huutonsa: ”Alkakaas mennä nyt!”
Siirrymme kauemmas pesäpuusta ja koirakin istahtaa pää kallellaan kuuntelemaan tikan ääntelyä.

Käpytikkakoiras ja -naaras nakuttelevat yhdessä pesäkolonsa ja myös hautovat vuorotellen munia, joita on tavallisesti neljästä kahdeksaan. Kun poikaset kuoriutuvat, yhteistyö jatkuu: sekä koiras että naaras hakevat niille ruokaa.

Käpytikka on maassamme varsinainen perustikka, sillä se on runsain ja yleisin tikkalajimme. Parimäärän arvioidaan olevan 300 000–700 000 välillä. Ajatella, kuinka monta – jo pelkästään – käpytikkaparia on parhaillaankin pesimäpuuhissa uutuutta hohtavissa pesäkoloissaan.

Minä jatkan metsäkävelyitä koiran kanssa, mutta käpytikkojen pesäpuun me kierrämme nyt vähän kauempaa. Ne ovat pesärauhansa ansainneet.