Kuva: Niin & näin
Hyvän kirjan lukemisesta tulee usein rauhallinen olo. Sumu hälvenee ja asiat asettuvat paikoilleen, ehkä vähän eri paikoille kuin luuli. Näin vaikuttaa myös filosofi Ville Lähteen kirja Niukkuuden maailmassa, ja siksi se ansaitsisi hyvän esittelyn, mitä kohta yritän. Ensin kerron kuitenkin yhden jutun.
Olin lokakuussa Rovaniemellä kuuntelemassa, kun maa- ja metsätalousministeriön virkamiestä yritettiin panna ahtaalle siitä, että Itämeren lohta kalastetaan enemmän kuin kanta kestää. Homma meni näin.
ELÄKELÄINEN (parta tutisten): Kun nyt näkkee, että tänne jokkeen ei riitä kallaa, kun se tuolla merellä pyyettään, niin mitä varten te siellä maa- ja metsätalousministeriössä ette anna leikata näitä EU:n kalakiintiöitä?
VIRKAMIES: Tosi tärkeä kysymys, hienoa että otit esille. Meillähän todellakin tämä kala-asioiden valmistelu kulkee aina kolmella jalalla, eli siinä on tämä sosiaalinen ja tämä taloudellinen ja tämä ekologinen… Kaikki ne meidän täytyy ottaa huomioon.
Koska kysymys esitettiin paneelissa ja aikaa oli kullakin puhujalla rajallisesti, pääsi virkamies tällä tavalla pälkähästä. Vuoro ehti kuitenkin kiertää vain kahden muun puhujan kautta, ennen kuin yleisö palautti keskustelun samaan aiheeseen.
TOINEN ELÄKELÄINEN (raakkuen): Minä vielä, kun nyt on tutkijatkin täällä puhuneet, että nuo kalatiet ei auta, jos sitä kalastusta ei merellä puoteta ihan isomman jäläkkeen, niin minkä takia te ette siellä maa- ja metsätalousministeriössä anna leikata nuita EU:n kalakiintiöitä?
VIRKAMIES (tuskastuen): Niin kuin minä sanoin, niin meillä tämä asioiden valmistelu etenee aina kolmella jalalla, eli siinä on tämä ekologinen mutta myös tämä taloudellinen ja tämä sosiaalinen puoli, ja kaikki ne meidän täytyy ottaa huomioon, eikä mikään voi mennä toisen edelle.
Asiaa kysyttiin muistaakseni vielä kolmannenkin kerran, mutta oleellista on, että virkamies tavasi kerta toisensa jälkeen niin sanotun kestävän kehityksen periaatteen, jossa taloudellisten, sosiaalisten ja ekologisten intressien ajatellaan kättelevän toisiaan hyvässä yhteisymmärryksen hengessä. Mitään järkeähän tässä ei tietenkään ole, koska asioita ei voi mitata samalla viivoittimella. Sekä sosiaalinen että taloudellinen kestävyys ovat riippuvaisia siitä, että luonto jaksaa ensin tuottaa hyvää.
Tämä on yksi Ville Lähteen lähtökohdista:
”Kestävä kehitys oli ensimmäinen yritys muotoilla pohjaa yhtenäiselle kansainväliselle ympäristöpolitiikalle, ja sen vaikutus ulottui alkuperäistä raporttia paljon laajemmalle. – – Kestävän kehityksen näkökulmasta kannettiin myös huolta etenkin uusiutumattomien luonnonvarojen käytöstä. Vaikutusvaltaisimmissa tulkinnoissa kasvun kritisoimisen sijaan vaadittiin kuitenkin sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kasvua – – Kasvu nähtiin välttämättömäksi osaksi näiden ongelmien ratkaisua.”
Toisin sanoen vuonna 1987 YK:n Brundtlandin raportin synnyttämä ‘kestävä kehitys’ oli ihan kiva yritys, mutta sitten talousihmiset kuulivat käsitteestä ja puristivat siitä tietyn ujosti vihertävän mehun, jolla vanha talouskone penslattiin päältä päin. Huomatakseen eron entiseen on oltava sokea. Lähteen mukaan fossiilisten polttoaineiden ja muiden raaka-aineiden niukkuus pakottaa meidät pian kuitenkin luopumaan tästä koneesta.
”Kasvun ja laajenemisen historia toisin sanoen nojasi moniin ekologisiin ja sosiaalisiin reunaehtoihin, jotka eivät ole enää entisellään.”
Huomaatte, että Lähde käyttää jo mennyttä aikamuotoa. Kuten ministeriön virkamies osoitti, on nykyinen politiikka kuitenkin valeasuistaan huolimatta aina kasvun politiikkaa. Koska talouden kasvu ei ole irtautunut luonnonvarojen kulutuksen kasvusta, tällä tavalla pahennetaan koko ajan tulevaa niukkuutta. Lähde kutsuu sitä turvattomuuden tai haavoittuvuuden tuottamiseksi.
*
Minkälaista kasvupolitiikkaa voi ajaa niukkenevien resurssien maailmassa? Lähinnä kyseeseen tulee pienenevän kakun entistä epätasaisempi jakaminen, jolloin jonkin tietyn ihmisryhmän viipale kasvaa. Tämä on niin selvää, että kiinnostavammalta tuntuu, kun Lähde kysyy, minkälaista vihreää politiikkaa niukkuuden maailmassa voi tehdä. Tästä hän saakin aika mukavasti irti.
”Ei voi olla ‘niukkuuden puoluetta’ samaan tapaan kuin on ympäristöpuolueita”, Lähde kirjoittaa. ”Niukkuuskysymykset eivät asetu luontevasti vanhaan ’ympäristöongelman’ lokeroon. Pelkkä ympäristöpolitiikka ei riitä niiden käsittelyyn, vaan ne ulottuvat yhä laajemmalle turvallisuuspolitiikkaan, elinkeinopolitiikkaan ja muille perinteisille politiikan alueille. Tämä on haaste ympäristöliikkeiden omakuvalle. Mielekkään politiikan tekemiseksi on voitava valita, mihin keskitytään. Kaikkea ei voi ottaa huomioon ”
Eli paine kasvaa. Jokaista tervalepikkoa ei voi lopulta suojella. Ei voi olla yleisesti huolestunut niin kuin Kummelin Jaakko Parantainen 1990-luvulla. Täytyy valita, ja valinnoista tulee entistä kivuliaampia.
Lähteen mukaan syynä valinnanvaran kapenemiseen on se, että vaikka resurssien rajallisuus ja kasvun mahdottomuus alettaisiin ottaa huomioon nyt heti (mitä ei tapahdu), niukkuus tulee joka tapauksessa. Yhteiskunnan toimintaan liittyy myös suuria hitausvoimia, joista suurin on väestönkasvu. Fossiilienergian varaan rakennettu infrastruktuuri on toinen, politiikan ja talouden vallitsevat rakenteet kolmas. Ne hidastavat hallittua yhteiskunnallista muutosta, tai voivat tehdä sen mahdottomaksi.
Lähde tekee kaksi tärkeää johtopäätöstä:
”Äärimmäisessä niukkuudessa politiikka loppuu ja jäljelle jää vain suora pakkovalta. Vastaaminen niukkuuteen on välttämätöntä, jotta tulevaisuudessakin on tilaa politiikalle.”
Tämä on hyvä. Samalla Lähde kuitenkin ennustaa, että sen ”reaalipolitiikan” epärealistisuus, jota nyt ajetaan, paljastuu niukkuuden myötä, ja epäpoliittisista asioista tulee jälleen läpeensä poliittisia.
”Niukkuutta ei voi enää jättää huomiotta, vaan siitä tulee kiihkeän poliittisen ja käsitteellisen määrittelykamppailun kohde. Olennaista on, miten niukkuus otetaan haltuun poliittisena teemana ja mistä tulkinnasta tulee vallitseva.”
Millaista haltuunottoa Lähde itse ehdottaa? Millaisia sanoja hän esittää taottavaksi virkamiesten päihin vaikkapa sen ”kestävän kehityksen” tilalle, joka on niin ristiriitainen ja mahdoton? Käsitteiden luominen kai lienee filosofin työ, jos jokin.
*
Näitä sanoja olen tässä kirjoituksessa jo käyttänytkin, mutta kerrattakoon, että Lähteen mukaan laajentumisen historia loppuu, koska maapallo ei koskaan ole laajentunut mutta luonnonvarojen kulutus on. Ihmiskunta on kyllä ollut kekseliäs, mutta ajatus ‘resurssien korvattavuudesta’ murenee, kun kulutustapojen muutos ei enää auta, vaan joudumme suhteellisesta niukkuudesta äärimmäiseen niukkuuteen. Äärimmäinen niukkuus on se, joka tuhoaa kasvun edellytykset ja mahdollisuuden tuottaa hyvinvointia. Ei yksinkertaisesti riitä ainetta eikä energiaa. Loppu. Kaput. Ja tuota kohti mennään tietysti sitä nopeammin, mitä suurempana kulutus pysyy, tai mikä pahempaa, miten suureksi se kasvaa. Nielujen niukkuus ihmiskuntaa ei erityisesti näytä huolettavan, jos ilmastonmuutoksen ponnettomasta torjunnasta voi jotakin päätellä. Lähteiden niukkuus taitaa mullistaa yhteiskuntia enemmän. Kun vaikkapa öljyn varaan rakennettua infrastuktuuria aletaan purkaa, liittyy siihen väistämättä perityn tilanteen aiheuttamaa hitausvoimaa eli inertiaa. Lähteen mukaan emme voikaan vastata niukkuuteen hyppäyksellisellä muutoksella. Ihmiskunnan elämän aineellista perustaa ei nimittäin ole koskaan kumottu hyppäyksellisesti, vaikka poliittisia ja taloudellisia vallankumouksia on tehty. Lähde ei sen vuoksi tarjoa mitään taikatemppuja vaan huomauttaa, että esimerkiksi tarpeiden purkaminen on yhtä kovaa työtä kuin niiden tarpeiden tuottaminen on ollut, ja siihen on sentään osallistunut valtava maailmanlaajuinen mainoskoneisto vuosikymmenten ajan.
No, en jatka litanointia tämän enempää. Sanon vain, että minun ajatuksiani Ville Lähteen tapa käyttää käsitteitä selkeytti. Niukkuuden maailmassa on vakavaa ympäristöfilosofiaa, joka tuntuu yhteiskunnallisesti impotenteista tietenkin kauhean ikävystyttävältä. Muille voin sitä suositella.
”Kestävälle kehitykselle” Lähde ei tarjoa suoraa korvaajaa, eikä se sellaista ansaitsekaan. Viime vuosina käsitteen rinnalle on noussut kammottava sanahirviö ekosysteemipalvelut, jonka on voinut poimia esimerkiksi ympäristöministeri Ville Niinistön huulilta. Ekosysteemipalvelut tarkoittaa, että luonto tuottaa meille hyvinvoinnin edellytyksiä, kuten puhdasta vettä ja puhdasta hengitysilmaa, ja niiden tuottaminen teollisesti olisi paljon kalliimpaa, joten säästetäänpä. Lähde ei kuitenkaan toista käsitettä aivan suoraan vaan puhuu ympäristön yhteishyvästä. Se tarkoittaa lähes samaa mutta kuulostaa jo paljon paremmalta. Hyvä.
Kirja vaatii lukijalta jonkin verran mutta on siitä edestä antoisa. Lähde ei anna helppoja vastauksia monimutkaisiin ongelmiin, mikä tekee hänen analyysistään uskottavaa. Lukisin.
Ps. Näiden pitkien bloggausten kirjoittaminen on ollut hauskaa sormiharjoittelua sen jälkeen, kun palasin kirjoitustauolta lehtitoimittajan töihin. Nyt täytyy alkaa jo harjoitella vähemmän ja työskennellä enemmän. Juttujani voi lukea Suomen Luonnon paperilehdestä, jonka voi tilata scrollaamalla takaisin tuonne sivun ylälaitaan.