33/2023

Festivaali viestitti näin nasevasti nettisivuillaan: ”Luontoelokuvafestivaali kutsuu luonnon, elokuvan, musiikin ja taiteen ystävät yhteen Saimaan syliin Savonlinnaan. Kolmattatatoista kertaa järjestettävän festivaalin ohjelmisto liikkuu ympäristö- ja luontoaiheisten kysymysten ja taiteen rajapinnoilla…”

Vahvasti luova, laadukas, nuorekas ja yllättäväkin elokuvafestivaali. Kävijöitä 2600, kaiken ikäisiä. Ohjelmassa myös mm. elokuvapiknic, runoretki, lyhytelokuvien metsänäytös ja konsertti sekä festivaaliklubi; Monimediaiseen taidenäyttelyyn pääsi Riihisaaressa maakuntamuseossa. Monelle ja hyvin monenlaista.

Järjestelyt olivat ammattimaisen jouhevat, ison talkooporukan taitavasti toteuttamia. Vanhat kunnon teatterit tarjosivat sopivasti paikkoja. Olavinlinnan ja sataman ympäristön miljö on oivallinen ympäristö festivaalille.

Suurin osa elokuvista oli maailmalta, monet sellaisia, joita näkee varmimmin vain festivaaleilla.

Erityisen vaikutuksen minuun teki islantilainen surrealistinen ja realistinen ihmisen ja luonnon vaikeita keskinäisistä ulottuvuuksista nouseva Valdimar Jóhannssonin palkittu Lamb (K16).

Jouni Hiltusen uusi Merikotkan paluu on rauhallinen tarina Merikotkan Itämeren alueella uhkaavasta sukupuutosta uuteen nousuun – paljolti vapaaehtoisvoimin. Merikotkan saalistus kevätpurolla Vaasan saaristossa ja Viikin merikotkan urbaanin ympäristön kuvauskulmat toivat erityistä syvyyttä. Lyhytfilmit saivat hyvän osan sen näkemisessä, mitä ajassa on.

Ja niin paljon muuta, jota ei yhteen blogiin voi sisällyttää. Mutta festivaaleille osallistumiseen kannattaa varata paikka kalenteriin Savonlinnan ensi vuoden elokuisessa kesässä.