Tänä kesänä olin torvisienten suhteen jo luopunut toivosta; liian kylmä kesä, eivät nouse näillä leveysasteilla pintaan lainkaan. Vieraat kuitenkin vinkkasivat, että luonnonsuojelualueen maastossa oli näkynyt jokusia mustatorvisieniä. Vauhdikkaan mutta mukavan loppuviikon päätteeksi päätin pikaisesti käväistä vilkaisemassa sienipaikkaa.

Harpoin pitkin askelin. Ajatukset kiersivät edellisten päivien hommissa. Rouskuja näkyi polunvarressa, jokunen kantarellikin pilkisti, mutta torvisieniä oli vakiopaikalla vai muutama. Taisi tulla tyhjä reissu.

Tinttiparvi sähisi, käpytikka koputti, pyy pyrähti ja muutama etelään suuntaava kulorastas rahisi taivaalla. Ei mitään erikoista siis sielläkään.

Mutta hiljalleen vauhdikas mieli rauhoittui, askel hidastui. Syksyisen metsän kostea ja hiljainen ilmapiiri otti syleilyynsä. Hippiäinenkin pysäytti. Kaunis sulkasammal, kerrassaan viehättävä sadevesipuro… Annoin porokoiran johtaa matkaa hajujensa maailmassa, tervehdin iloisesti töyhtötiaista ja suunnistin palokärjen kutsuun. Oli vain upea metsä.

Metsäpeitto otti minut turvalliseen syleilyynsä. Juuri kun ihastelin hömötiaisen vaatimatonta, aidon suomalaista, olemusta, torvisienten hassuja tötteröjä kuin työntyi maasta ympärilleni. Ja niitä oli paljon! Kun en enää ajatellut sieniä, ne löysivät minut.

Keräsin hitaasti kassillisen, nautin ja ihmettelin. Lopuksi kumarsin ja kiitin – sekä metsää, että Ilmaria, tämän metsän suojeluun saattajaa. Metsä antoi ystävälleen. Kiitos!

Paluumatkalla mieli oli kevyt. Tätä kai kutsutaan luonnon parantavaksi voimaksi.