Kantavan hangen päällä on uutta pehmeää lunta muutama sentti. Jälkikeli on loistava. Auringon noustessa on päästävä suksille. Siitä lähti kevään adrenaliinia erittävin hiihtoretki!

Maalis-huhtikuun vaihteen noin kuuden tunnin retken saldona oli 81 lintuyksilöä, 23 lajista. Jälkiä oli 12 kilometrin lenkille jättänyt 16 lajia, noin 40 yksilöä. Mukavat määrät talvisissa olosuhteissa.

Mutta päivän tapaus oli peto-saalissuhteen konkretisoituminen sen suurimpien lajien välisenä kamppailuna. Karhu oli herännyt.

Törmäsin ensin erauspennun jälkiin. Luulin sen olevan yksin liikkeellä, mutta vajaan kilometrin päässä huomasin olleeni väärässä. Paljon suurempi karhu kulki samoilla seuduilla. Kenties emo oli jättänyt erauspennun sivummalle lähtiessään saalistukseen.

Hankikeli sopi hirvenpyyntiin erinomaisesti. Hirvi upposi syvälle, mutta karhua lumi pääosin kantoi. Muunlaisissa oloissa karhu ei aikuista hirveä saa juuri koskaan kiinni, mutta nyt sai.

Karhu oli aamuvarhaisella yllättänyt hirven syömästä tiheässä rantavitaikossa. Karvatukkoja oli lennellyt laajalti. Hirvi oli lähtenyt laukkaan, mutta jäljet kertoivat, että karhu kulki mukana. Hirven sorkat olivat painon vuoksi levinneet ja vain karhun takajalkojen jäljet näkyivät lumessa. Etutassut pitivät kiinni hirven kyljistä ja hampaat tavoittelivat niskaa. Hurjaa karhunpainia oli juostu useampi sata metriä. Sitten karhu oli pudonnut kyydistä ja jatkanut takaa-ajoa nelinkontin.

Hirvi oli pysynyt vähälumisella jäällä. Paksussa lumessa se olisi ehkä jäänyt vielä nopeammin saaliiksi, mutta jäälläkin oli ongelmansa. Karhu pääsi avoimella jäällä oikaisemaan sisäkurvista, kun hirvi nelisti rantalinjaa seuraten. Se koitui hirvilehmän lopulliseksi kohtaloksi. Ehkä puolen kilometrin juoksun jälkeen karhu oli saavuttanut hirven. Siihen päättyi hirven elämä ja siitä alkoi karhun elämä.

Karhu sai hirven kiinni järven rantaviivan tuntumassa. Kuva: Risto Sulkava

 
Olin innolla tulkinnut jälkiä. Nyt vasta huomasin, että jäljet olivat niin tuoreet, että lumi ei ollut vielä edes loppuun saakka kovettunut. Taposta ei voinut olla montaakaan tuntia. Karhunhan täytyi olla jossakin lähellä! Olinko typeryyksissäni häirinnyt metsän kuninkaan ruokarauhaa?

Kuului vain korppien ronkkunaa ja harmaapäätikan kuikutus. Olin melko lähellä hirvenraatoa ja kiikarilla näin hyvin, että sitä ei oltu syöty vielä lainkaan. Tuore veri punasi hangen. Epäilemättä karhukin oli ponnistellut hirvenkaadossa voimansa niin äärimmilleen, että se oli nyt lepäämässä lähistöllä.

Lähdin vähin äänin poispäin suunnasta, jonne näin karhunjälkien menevän. Saman tien korpit korisivat erityisellä tavalla. Se ilmoitti karhusta. Kiikaroin vastapäistä rinnettä ja vilaus takamusta keikkui hetken puiden välistä. Pahoitellen aiheuttamaani häiriötä hiihtelin paikalta.

Karhunpainin jälkien katselu sai väkisinkin adrenaliinit virtaamaan. Se voima ja vauhti! Hurjaa, melkein uskomatonta. Jos karhut haluaisivat syödä ihmisiä, ei ihmisellä olisi mitään mahdollisuuksia päästä karkuun. Ei juosten, suksilla, uiden tai kiivetenkään. Vaikka itse toimin tällä kertaa typerästi ja menin turhan lähelle kaatopaikkaa, karhu mieluummin väisti kuin puolusti saalistaan. Onneksi molemminpuolinen kunnioitus on luontaista!

On aivan käsittämätöntä, kuinka huomaamaton Suomen suurin petoeläin osaa olla! Juuri koskaan kukaan ei edes näe karhua luonnossa, vaikka karhut kesäaikaan takulla havaitsevat lukuisia ihmisiä joka ainoa päivä. Tämäkin karhu olisi jäänyt havaitsematta, ellei järvenrannan topografia olisi pakottanut metsän kuningasta nousemaan yläviistoon rinteeseen.

Minulle tämä oli kolmas karhuntakamus, joka olisi näköhavainnon perusteella voinut olla yhtä hyvin hirven takamus. Edellinen takamuksen vilahdus paljastui karhuksi vasta tuoreen makuupaikan perusteella – silloin sattumalta kävelin suoraan karhun päivälepopaikalle ja sieltäkin karhu väisti häiritsijää. Nyt takamus ei voinut olla hirven, koska se hirvi makasi jäällä…  Edelleen täytyy siis sanoa, että en oikeastaan ole nähnyt karhua.

Viikkoa myöhemmin kävin katsomassa raatoa. Karhu tai karhut olivat palanneet. Hirvi oli puoliksi syöty ja raato kiskottu lähemmäs rantaa. Kinkut sekä pää ja eturuumis olivat hävinneet kokonaan, vatsaontelon seutu oli vielä jäljellä. Korppiparvi pyöri paikalla, mutta ilmeisesti karhu tahallaan jättää avaamatta vahvaa nahkaa, jolloin korpit eivät niin helposti pääse osingoille. Korpin vahva nokkakaan ei näet pysty repimään hirvennahkaa auki.

Läheltä tarkasteltaessa hirven lähes karvattomaksi revitystä selästä näkyivät karhunpainin jäljet; vahvojen kynsien naarmuja. Muutama kynsi oli mennyt läpi nahasta ja niitä reikiä korpit olivat suurentaneet.

Hirven raato viikkoa myöhemmin. Kuva: Risto Sulkava

 
Karhun makuupaikalla rantapusikossa minua kohtasi vielä jotenkin karhua hyvin kuvaava näky. Häiritsevän hiihtäjän ärsyttävä haju oli selvästi harmittanut karhua sen palatessa saaliinsa luo. Se oli katkonut rannassa useampia miehen käsivarren vahvuisia tuoreita koivuja ja paiskonut latvukset mielenosoituksellisesti menemään. Kokeileppa huviksesi vääntää halkaisijaltaan kuusisenttinen elävä koivu poikki. Karhulle sellainen oli ollut stressilelu. Karhumaista sanoisin.

Vaikka tapaus oli hurja ja kuvat vähän pelottaviakin, karhun pelkäämiseen ei edelleenkään ole mitään syytä. Olisin itsekin ollut vainaa jo lukuisia kertoja, jos kaikki vuosien saatossa alle sadan metrin etäisyydellä minusta olleet karhut olisivat niin halunneet. Kunnioittaa pitää, pelko on turhaa.