96/100

Lapinpöllön näin ensi kertaa, kun 16-vuotiaana ajelin kahden lintumieskaverini kanssa Karigasniemen lintuasemalta polkupyörällä kohti etelää. Aamuvarhaisen yöttömässä yössä, jossakin Inarin vaiheilla, lapinpöllö lensi komeasti aivan edestämme tien yli. Jänisparka juoksi pöllön edellä pelästyneenä kuin henkensä edestä, vaikka lapinpöllö syö vain pikkunisäkkäitä – eikä siis jahdannut metsäjänistä.

Kerran törmäsin lapinpöllöön ankarassa talvipakkasessa Itä-Hämeen ja Savon rajamailla, kun pöllö illan jo pimetessä kahahti uteliaana yläpuoliseen koivuun metsäpolun varressa. Seuraavan taisin nähdä puun latvassa kuuta vasten Uudellamaalla. Yhden kerran lapinpöllö lensi piilokojun katolle Kuhmossa aivan silmieni editse, mutta varsin pimeässä. Pöllö jopa laskeutui hetkeksi kojun katolle. Sittemmin lapinpöllöjä on näkynyt useamminkin, myös talvisilla vaelluksilla eteläisessä Suomessa. Tänäkin syksynä huono ravintotilanne on ajanut pöllöjä liikkeelle.

Pöllö nousee onnistuneen saalistuksen ja aterian jälkeen taas tähystämään, Rovaniemi v. 2012.

 
Jotenkin kaikki kohtaamiset lapinpöllön kanssa ovat kovin mieleenpainuvia, tunnelmallisia. Pöllön äänetön lento, tuijottavien silmien päättäväisyys, iso pyöreä pää ja koristeelliset naamakuviot luonnehtivat mitä aidointa metsien lintua – aika harvalukuista. Pesälle osuessaan on ihmisenkin kokoisen nisäkkään oltava varuillaan: pöllö puolustaa poikasiaan ankarasti hyökkäämällä päin tunkeilijaa. Pöllön pesimistä ei tietysti tule koskaan häiritä.

Pöllöjä on monta todella mielenkiintoista lajia. Lapinpöllö erottuu joukosta varsin kookkaana, silti täysin äänettömästi lentävänä, taigametsien salaperäisenä.

Sopivat niittyaukiot metsän laiteilla ovat lapinpöllölle hyviä saalistusmaita. Rovaniemi v. 2012.