Nisäkkäitä lukuun ottamatta lähes kaikki eläimet lisääntyvät naaraan ruumiin ulkopuolelle munituista munista.

”Tämä asettaa koiraan ja naaraan pitkälti samalle viivalle siinä, kuinka paljon ne pystyvät osallistumaan jälkeläisten hoitoon”, sanoo eläinten käyttäytymistä tutkinut biologi Helena Telkänranta.

Munien tai sikiön kasvattaminen on naaraalta iso investointi, mutta koiras voi tuhlata halpoja sukusoluja mielin määrin. Monilla kaloilla koiras, joka pääsee kudussa vähemmällä, jää vartioimaan mätimunia ja naaras lähtee etsimään ravintoa. Näin tekee esimerkiksi kuhakoiras, joka saattaa käydä kutua häiriköivän kalan – tai vieheen – kimppuun.

Kymmenpiikkikoiraan rakentamassa pesässä voi olla useamman naaraan munia, joista kuoriutuneiden poikasten perään koiras jonkin aikaa katsoo. Useilla merineuloilla, kuten kotoisella särmäneulalla, koiraat hoitavat jälkeläisiä. Samaan heimoon kuuluvilla merihevosilla koiraat kantavat mätimunia vatsapussissa poikasten kuoriutumiseen asti.

Kahlaajista esimerkiksi liron poikanen saa hoivaa myös koiraalta. Kuva: Tomi Muukkonen / Lintukuva

Perusperheitä ja kahden isän malli

Hyönteismaailmastakin tunnetaan lajeja, joissa koiras osallistuu naaraan ohella jälkikasvun hoitamiseen. Eläintieteen professori Arja Kaitala Oulun yliopistosta mainitsee näistä esimerkkeinä kaarnakuoriaiset. Isoissa vesiluteissa on peräti yli sata lajia, joissa pelkästään koiraat huolehtivat poikasista.

”Puolisonvalinnan perusteet ovat hyvin yksinkertaiset”, sanoo eläintieteilijä Jussi Viitala. Valinta kohdistuu hyviin geeneihin, hyviin resursseihin tai suureen panostukseen poikasten hoidossa. Näiden pohjalta ovat syntyneet erilaiset pariutumisjärjestelmät, yksiavioisuus, moniavioisuus sekä vapaat sukupuolisuhteet.

Yleensä naaras satsaa jälkeläisiin koirasta enemmän. Tästä syystä se on puolison suhteen valikoivampi. Niillä lajeilla, joilla koiras panostaa naarasta enemmän jälkeläisten hoitoon, nirsompi osapuoli voi olla koiras.

Lintumaailmassa kahden vanhemman malli on yleisin, mutta myös monia muita työnjakoja tunnetaan. Rautiaisnaaraalla voi olla kaksi koirasta, jotka molemmat osallistuvat poikasten hoitamiseen. Kahden isän ruokkimat poikaset menestyvät yhden ruokkimia paremmin.

Vesipääskynaaras pyöräyttää munat ja jättää perheen sen jälkeen koiraan hoidettavaksi. Myös joillakin muilla kahlaajilla, kuten kuoveilla, punakuireilla ja liroilla, koiraalla on merkittävä rooli poikasten hoidossa. Monilla puolisukeltajasorsilla vastuu jälkikasvusta jää puolestaan naaraalle. Sorsayksinhuoltajia on turha säälitellä, sillä todennäköisesti luonnonvalinta on suosinut emoja, joille jälkeläisten hoivaaminen ja ruokkiminen tuottavat mielihyvää.

Särmäneulakoiras huolehtii jälkeläisten hoidosta. Kuva: Pekka Tuuri

Ilman isääkin pärjätään

Nisäkkäillä hoivavastuu on yleensä ainakin aluksi naaraalla, koska tämä imettää poikasia.

”Jos eläin löytää helposti ravintoa ja sen pedonvälttämiskeinoina ovat piiloutuminen ja pakeneminen, koirasta ei tarvita välttämättä myöhemminkään”, sanoo Helena Telkänranta. Näin on laita esimerkiksi jäniksillä ja myyrillä.

Koirasta saatetaan tarvita, jos ravinnon hankkiminen on työläämpää. Tällainen tilanne on esimerkiksi petoeläimillä.

”Susilla pentujen hoitoon osallistuvat emon ja isän lisäksi usein myös vanhemmat sisarukset”, Telkänranta sanoo.

Lähisukuisillakin lajeilla voi olla erilaisia vanhemmuusjärjestelmiä, mistä Telkänranta nostaa esimerkiksi ihmis-apinat. Gibboneilla koiras ja naaras muodostavat parisuhteen ja hoitavat poikasia. Gorillalaumassa vanhin, hallitseva uros on useimpien poikasten isä. Kukin emo hoitaa synnyttämiään poikasia, mutta myös lauman urokset puolustavat niitä vaaroilta ja leikkivät niiden kanssa. Orankien keskuudessa urokset osallistuvat poikasten hoitoon vähemmän kuin muut ihmisapinat.

”Bonobojen ja simpanssien ryhmissä on useita uroksia ja naaraita, mutta lauman poikasten isyys ei keskity yhtä voimakkaasti yhdelle urokselle. Emoilla on suurin vastuu poikasten hoidosta. Usein myös poikasten vanhemmat sisarukset osallistuvat hoitoon. Tiedetään myös tapauksia, joissa simpanssiuros on adoptoinut orvon poikasen”, Telkänranta kertoo.

Hieman etäisemmillä sukulaisillamme paviaaneilla lisääntymismenestykseltään parhaat koiraat leikkivät poikasten kanssa ja auttavat naaraita poikasten kantamisessa, kertoo Jussi Viitala kirjassaan Vapaasta tahdosta? (Atena 2004).

Pikkuapollokoiras muuraa parittelun yhteydessä naaraan sukuaukon umpeen, jottei naaras voi paritella muiden koiraiden kanssa. Kuva: Eemeli Peltonen / Vastavalo

Lisääntyminen tärkeintä

Jos paviaanien työnjako kuulostaa erityisen hienolta, se ei johdu paviaaneista vaan meidän arvoistamme. Luonto ei tietenkään arvota asioita moraalin tai ideologian kautta.

Hyönteistutkija Marko Mutanen antaa tästä esimerkin: ”Joillakin hyönteisillä, kuten lutikoilla ja banaanikärpäsillä, tunnetaan niin sanottu traumaattinen inseminaatio. Koiras vahingoittaa parittelun yhteydessä naaraan henkihieveriin, jotta tämä ei pysty parittelemaan uudelleen ja joutuu munimaan munat nopeasti ennen kuolemaa.”

Pikkuapollokoiras puolestaan muuraa parittelun yhteydessä naaraan sukuaukon umpeen niin, ettei naaras voi paritella muiden koiraiden kanssa. Naaras joutuu kantamaan varsin suurta parittelutulppaa lopun elämänsä.

”On tärkeää ymmärtää, että luonnossa kärsimyksellä ei oikeastaan ole merkitystä, vaan sillä, kuka lisääntyy tehokkaammin”, Mutanen toteaa.

Myös Telkänranta varoittaa tekemästä eläinten käyttäytymisestä moraalisia johtopäätöksiä tai jakamasta eläimiä hyviksiin ja pahiksiin.

”Eläimillä ei ole mitään velvollisuutta noudattaa sitä lisääntymisjärjestelmää, jota ihmiset pitävät tavoiteltavana. Ihmisten vanhemmuuteen liittyvät ratkaisut on tehtävä sen pohjalta, millä tavalla ihmislapsista saadaan mahdollisimman onnellisia ja tasapainoisia riippumatta siitä, millä tavalla simpanssin, vesipääskyn tai kymmenpiikin poikasista saadaan mahdollisimman onnellisia ja tasapainoisia”, Telkänranta sanoo.