HILJAA!-HUUTO kajahtaa suustani täysin palkein tuon tuosta. Huudon tarkoitus on kulloisessakin ystävä- tai kaveriporukassa herättää hilpeyttä tilanteeseen sopimattomalla kohtuuttomuudellaan. Poikkeuksetta näin käykin. Mutta totta kuitenkin toinen puoli.

Muistan, kuinka suuresti ihailemani, edesmennyt näyttelijä Pentti Siimes jo 1980-luvulla tunnusti minulle, ensiaskeleitani taiteen polulla astelevalle opiskelijalle, rakastavansa hiljaisuutta. Se herätti minussa tuolloin kummastusta. Onhan näyttelijän ammatti joskus jopa harjoitustilanteissa kovinkin meluisaa.

Tuo tunnustus on iäksi piirtynyt sieluuni ja vaikuttanut elämääni. Silloinen kummastukseni on jo aikoja sitten muuttunut kunnioitukseksi. Uskon ymmärtäväni, mitä hän tarkoitti.

Sanotaan, että musiikki alkaa hiljaisuudesta ja loppuu hiljaisuuteen. Näin on myös elämässä. Hienoimmillaan, herkimmillään ja aidoimmillaan se todentuu luonnossa.

Kun näyttelijän ammatissa koulutetaan avaamaan aistit ja olemaan vaistomaisen herkkänä, on tämä seikka täydellisen yhdensuuntainen myös ihmisen suhteessa luontoon. Mitä hiljaisemmin osaat luonnossa olla, sitä enemmän se sinulle tarjoaa. Luontoa ei voi komentaa avautumaan. Elämyksiä ei voi käskeä sisäistettäviksi. Meluaminen luonnossa on se vihoviimeinen keino saada kokemuksia ja oppia luonnon lainalaisuuksia. Luontoon kannattaa mennä ”kylään”, nöyrästi ja hiljaa kumartaen. Keskustelu ja vuorovaikutus alkaa, kun kuuntelet, mitä luonnolla on mielessään ja mitä se sinulle kertoo.

Hiljaisuus luonnossa ei ole tylsää ja vaivaannuttavaa, kuten ihmiset valitettavan usein julkisissa ja sosiaalisissa tilanteissaan sen kokevat. Päinvastoin, se auttaa avaamaan muutkin aistit.

 
LUONTOMATKAILUN kasvava trendi on hiljaisuusmatkailu. Hiljaisuutta etsitään luonnosta, niin vaikeaa kuin sitä enää mistään onkaan löytää. Tällaisen etsimisen toivotan tervetulleeksi, kuten myös lukuisat ulkomaalaiset, jotka matkustavat maahamme hiljaisuuden vuoksi. Täältä sitä kuulemma vielä löytyy. Ja löytyyhän sitä, kun malttaa etsiä ja opetella kuuntelemaan.

Vuodenajoista talvi tarjoaa minulle hienoimmat hiljaisuuskokemukset. On vaikea kuvitella mitään hienompaa hiljaisuuselämystä kuin lumikenkäily mykässä talvierämaassa. Muutama vuosi sitten oli täällä etelässäkin hetken aikaa nietoksittain vitivalkeaa puuterilunta. Mieleeni on piirtynyt se myöhäisilta, jolloin työpäivän päätteeksi ajelin väsyneenä mökilleni. Oli paukkupakkanen ja täysikuu. Oli aivan pakko kerrospukeutua lämpöhaalareita myöten, ujuttaa lumikengät jalkaan ja lähteä hitaasti askeltamaan mäntykangasrinnettä ylös kohti kallion lakea.

Pysähdyin tuon tuosta vain olemaan. Hengitys höyrysi, pakkanen ripisteli sierainkarvoja, poskipäitä nipisteli. Oli täydellisen hiljaista. Se tuntui ihanasti pyhältä hetkeltä; hetkeltä ilman aikamääreitä. Kello ei käynyt, vaan aika seisoi rinnallani todistamassa lumikiteiden vaitonaista kimmellystä häikäisevän kirkkaassa kuun valossa.

Alas aukeavan suon suuntaan katsoessani miljoonien lumikiteiden hohde sulautui mustan talvitaivaan tähtituikkeeseen kuin kaksi eriväristä valtavaa, kirkasnappista mattoa. Tähdet loistivat sekä ylläni, että allani. Tunsin leijuvani. Hiljaisuus oli niin totaalinen, että se huusi sihisten korvissani.

Tunsin häpeää ja vaivaannusta siitä, että hengityksestäni kuului ääntä ja sydämenlyöntini häiritsivät tätä rikkumattomuutta. Yhtäkkiä valtava pamahdus järisytti erämaata. Ääni tuli alempaa suon suunnalta. Tajusin pian, että pakkanen oli halkaissut railon petäjään. Ääni kaikui pitkään ja otti kaiun vielä suon takaisesta kallioseinämästä lähettäen minulle pikauusinnan nautittavaksi.

Minulla ei ole aavistustakaan – onneksi – kauanko tätä ihanuutta kesti, mutta jossain vaiheessa pakkanen otti minua sormista kiinni ja lähdin mökin lämpöön – toivottavasti nöyrempänä ja viisaampana.