Kuusitoistavuotiaana luin Vincent van Goghin elämäkerran Hän rakasti elämää, joka järisytti maailmani. Ostin öljyvärit ja siveltimet, pohjustin pellavakankaat. Huoneestani tuli aikakone, jonka avulla siirryin sata vuotta taaksepäin impressionistien Pariisiin. Jostain syystä kankaille ei kuitenkaan ilmestynyt mestariteoksia, joten nöyrryin ja ilmoittauduin Helsingin Taiteilijaseuran maalauskurssille.

Opettajaksi sattui Olli Hämäläinen, minua kymmenisen vuotta vanhempi nuori mies. Hän pukeutui mustiin, piti päässään lierihattua ja teki muutenkin suuren vaikutuksen varhaisviisaalla ja pohdiskelevalla olemuksellaan, joka sai minutkin miettimään, josko pystyisin maalauksillani kuvaamaan neljättä ulottuvuutta.

Olli työsti siihen aikaan maalaussarjaa Viides vuodenaika. Tummista maalauksista erottui pyöreä valon kajo, jokin taivaankappale ehkä. Taiteilijan mukaan viides vuodenaika tarkoitti marraskuuta, jolloin luonto ja ihminen pysähtyivät, kääntyivät sisäänpäin. Viides vuodenaika oli siis myös mielentila.

Sittemmin taidemaalarin urani haalistui, mutta viides vuodenaika jäi mieleeni, enkä ole maalauskurssin jälkeen koskaan kokenut marraskuuta ahdistavana vaan hiljaisena, kauniina ja puhdistavana aikana.

Emmekö me ihmiset todella tarvitse tuollaista aikaa, ylimääräistä vuodenaikaa muiden vuodenaikojen välissä? Ulkoiset ärsykkeet käyvät vähiin ja luonto auttaa meitä rauhoittumaan, tutkimaan itseämme. Valo otetaan meiltä pois, mutta menettämisellä on tarkoitus, kuunnelkaamme pimeyttä. Luonto vaipuu lepoon, eikä odota mitään, se vain lepää, on olemassa, uinuu, hyväksyy itsensä.

Mutta me pelkäämme pimeyttä ja hiljaisuutta, sillä valo ja melu auttavat meitä unohtamaan. Olemme täyttäneet maapallon valosaasteella, joka ei jätä ihmistä missään rauhaan. Ja valo kuuluu samaan sarjaan kuin ääni, jatkuva kaikkialle tunkeutuva melu, sähkölaitteiden sirinä, joka ei sekään tässä maailmassa koskaan vaikene. Me olemme varastaneet maailmalta sen hiljaisuuden. Oletteko koskaan maanneet sähköttömässä mökissä ja kuulleet hiljaisuuden huminan?

Kun olin kirjoittanut luostariin sijoittuvan romaanin Adèlen kysymys, huomasin miten suuri tarve ihmisillä oli paikoille, joissa pääsi edes hetkeksi maail­maa pakoon, omaan rauhaan, hiljaisuuteen.

Me kaipaamme sellaisia paikkoja, ja silti rikomme jatkuvasti kaipuutamme vastaan. Suomen luontoon on kuitenkin sisäänkirjoitettu sellainen paikka, marraskuu. Me tunnemme maailman painon, elämän kuorman, kaikki virheet ja turhat toiveet. Mutta lohtu ei ole kaukana, sillä kerran vuodessa me saavumme viidenteen vuodenaikaan, jossa voimme levätä ja palauttaa tehdasasetuksemme.

Anna hyvän mielen joululahja – tilaa Suomen Luonto!

Hiljaisuusmarraskuuvuodenajat