Luotiinko lukemattomat eläimet ja kasvit munina vai siemeninä vai täysikasvuisina? Luotiinko nisäkkäille valheellisia merkkejä, jotka osoittivat niiden saaneen ravintoa äidin kohdussa? Vaikka luonnontutkijat vaativat täyden selityksen jokaiseen ongelmaan niiltä, jotka uskovat lajien muunteluun, omalla puolellaan he hylkäävät koko aiheen lajien ensimmäisestä ilmaantumisesta vedoten kunnioitettavaan hiljaisuuteen.

Charles Darwin virittää tekstinsä näin koville kierroksille teoksensa Lajien synty (Vastapaino 2009, suomennos Pertti Ranta) päätössivuilla tuskitellessaan sitä, kuinka ennalta lukkoon lyöty mielipide tekee tutkijan sokeaksi ja rapauttaa biologian tieteenä laji-käsitteen lopullisesti löytymättömäksi jäävän sisällön surkuhupaiseksi etsinnäksi.

Lajien synty (On the Origin of Species by Means of Natural Selection or the Preservation of Favoured Races in the Struggle for Life) ilmestyi loppuvuonna 1859. Teosta pidetään hyvin perustein yhtenä kaikkien aikojen parhaiten kirjoitetuista luonnontieteellisistä teoksista.

Viisikymppinen Darwin olikin hionut pommiaan jo neljännesvuosisadan. Hän kirjoittaa ymmärrettävästi, johdonmukaisesti, elävästi, hauskasti ja purevasti – aivan kuin aikalaisensa ja maanmiehensä Charles Dickens, joskin ytimekkäämmin, läyryämättä. Keskusteleva, lämmin asenne lukijaan on kirjan oivallinen, läpäisevä tyylikeino. Lajien synty on pitkä, jännittävä ja tajunnan räjäyttävä monologi, jonka juoni alkaa läheltä, tutuimmasta.

Darwin lähtee liikkeelle ovelan leppoisasti esitellen kotipuutarhan kasvien ja kyyhkysten jalostamista ja muuntelua. Tästä ihmisten näpertelystä hän laajentaa sulavasti globaaliin mittakaavaan.

Kaikki eliöt, sekä nykyiset että hävinneet, kuuluvat muutamiin luokkiin ja vielä harvempiin pääjaksoihin, ja loppujen lopuksi kaikki kuuluvat yhteen luonnonjärjestelmään. Kaikki on yhtä, luonnon valtava monimuotoisuus palautuu samaan juureen.

Luonnon järjestelmä perustuu muuntelevaan polveutumiseen. Luonnonvalinta on alusta pitäen pyörittänyt myllyä valiten ja suosien vetreimpiä versoja ja vipeltäjiä. Mikään ei ikinä pysy paikallaan, kaikki muuttuu, on aina muuttunut ja tulee ikuisesti muuttumaan. Lajilinjat ovat pohjimmiltaan mielivaltaisia määrittelykysymyksiä elämänhistorian valtavassa, jakamattomassa sukupuussa.

Lajien synty räjäytti tuusan nuuskaksi pinttyneen vision kristillisen Jumalan luomasta maailmasta, jossa kaikella on paikkansa ja kaikki on suunniteltu suorittamaan tehtävänsä kunnolla.

Darwinin maailma on dynaaminen muutoksen maailma, suuri seikkailu, jossa absoluuttinen täydellisyys loistaa poissaolollaan. Päinvastoin, kaikki on aina kesken, vähän rempallaan, kehkeytymässä, menossa johonkin suuntaan.

Yksi ja toinenkin lukija joutui pyyhkimään hermostuneesti hilsettä olkapäiltään kirjaa lehteillessään. Niinpä teos sytyttikin historian ensimmäisen aidosti universaalin tieteellisen keskustelun.

Darwin ei sano, että ihminen polveutuu apinasta. Sen saa lukija päätellä aivan itse.

Mitä suuruutta onkaan tässä näkemyksessä, että elämän henki on alun perin puhallettu vain muutamiin tai yhteen ainoaan muotoon, ja planeetan jatkaessa kiertämistä radallaan järkähtämättömän painovoimalain mukaisesti yksinkertaisesta alusta on kehittynyt loputtomasti mitä kauneimpia ja ihmeellisempiä eliöitä!

Taidatko sen paremmin sanoa. 

darwinlajien synty