Loppukesä on hyvää aikaa mustikanvarpujen repimiselle. Toiset väittävät, että voimaperäinen metsätalous hävittää marjat. Toisten mielestä metsänhoito lisää satoja. Saako ihminen jättää jäljen ja jos, niin millaisen?

Kokemukseni mukaan mustikkaa on yllättävän paljon myös hakkuiden runtelemassa metsässä, kulkeminen tosin on työlästä. Puolukka ja variksenmarja taas viihtyvät väljissä ja valoisissa istutusmänniköissä.

Sama pätee sieniin. Avohakkuu hävittää monet parhaista ruokasienistä. Tatit elävät symbioosissa puiden kanssa. Kun puita ei ole, ei ole tattejakaan. Toisaalta rikkoutuneen metsämaan läpi tunkee esiin voi- ja kangastatteja, kangasrouskuja ja korvasieniä. Herkkutatit suosivat ojanreunoja, kantarellit polunvarsia. Yksi parhaista tattiapajistani sijaitsee kirjaimellisesti syrjäisen metsäautotien päällä. Ihmisen kosketus voi muuttaa metsän kullaksi.

Vuosikymmenten ajan tutkijat puhuivat ”koskemattomista sademetsistä”, kunnes alkoi selvitä, että iso osa viidakosta onkin puolivilliä puutarhaa. Tuhansia vuosia ennen eurooppalaisten saapumista Amazonian alueen alkuperäisväestö muokkasi metsiä: karsi ja raivasi, kylvi ja istutti. Moni laji levisi ihmisen ansiosta. Myös Suomessa varhainen kaskenpoltto kirjoi metsämaita.

Voiko luonto kukkia ihmisen jalanjäljissä?

Muutaman vuoden takaisessa tutkimuksessa selvisi, että lajikirjo oli suurinta alkuperäisväestön hallitsemilla alueilla, siis suurempaa kuin luonnonsuojelualueilla! Luonto toimii myös ihmisen kätten kautta.

Sopivan pienissä puitteissa ihminen on vain nisäkäs muiden joukossa. Kuin majava, joka muuttaa maata vedeksi, luo padoillaan tulvalampia, monimuotoisuuden keitaita. Alkuperäiskansat ovat osanneet kultivoida kokonaisia metsäekosysteemejä. Viime vuosien innostus perustaa metsäpuutarhoja on samaa jatkumoa. Se vaatii taitoa – ja nöyryyttä.

Suuressa mittakaavassa olemme saaneet aikaan rumaa jälkeä: ilmastonmuutoksen, metsäkadon ja massasukupuuton. Puhutaan ekologisesta jalanjäljestä. Meidän pitäisi ”siivota jälkemme” tai ”olla jättämättä jälkiä”. Paikallisella tasolla pyrkimys olla jättämättä jälkiä ei toimi. Jälkiä jää, aina. Mitä tiiviimmässä vuorovaikutuksessa lähiympäristön kanssa eletään, sitä suoremmin jäljet näkyvät ja sitä vastuullisemmin luonto pakottaa toimimaan.

Pohjimmiltaan on kyse ihmisen itseymmärryksestä: olemmeko maapallon syöpä, tuhoisa vieraslaji vai osa kokonaisuutta? Entä jos suhteemme luontoon ei perustuisikaan siihen, mitä voimme saada irti ja ottaa pois, vaan mitä voimme lisätä? Voiko luonto kukkia ihmisen jalanjäljissä?