Joskus penkoessani ullakolta tavaraa, joka on käyttökelpoisena pantu talteen, tai roskalavalta tavaraa, joka on käyttökelpoisena heitetty pois, olen pohdiskellut kuulemaani väitettä, että on kahdentyyppisiä ihmisiä: niitä, joilla on paljon tavaraa, ja niitä, joilla sitä on vähän, hamstraajia ja askeetteja.

En usko väitteen pätevän, tässä maassa ainakaan. Todellisuudessa on vain niitä, jotka säilyttävät tavaransa komerossa, ullakolla ja autotallissa, ja niitä, jotka säilyttävät tavaransa kaatopaikoilla. Eroa on tavaran sijainnissa, ei niinkään määrässä. Vähätavaraiset ovat pieni vähemmistö.

Lähes kaikilla suomalaisilla on – suunnattoman ekologisen selkäreppunsa lisäksi – julmetusti kovaa ja konkreettista kamaa.

Olemme kaikki todellisia kantojuhtia, mutta jotkut katsovat oikeudekseen kipata lastinsa aika ajoin penkalle. Paheksun sellaista. Monet määrittelevät jätteen varsin oikoisesti: jätettä on se, mikä jätetään. Minä olen tosikkomainen moralisti ja vaadin jätteen lisäksi olevan käyttökelvotonta. Vuosien varrella olenkin poiminut satoja kiloja toisten tavaraa harteilleni. Se tuntuu melkein velvollisuudelta. Kun näen kadulla roskalavan, tunnen paitsi jännitystä, myös uupumusta: Mitähän hauskaa tällä kertaa? Ja mitähän sitä taas joutuu ottamaan vastuulleen?

Yhdeksi luonnon ja ihmiskulttuurin eroksi voisi ehdottaa, että luonto ei tuota lainkaan katoamatonta jätettä, kun taas nykyinen ihmistoiminta ei paljon muuta tuotakaan. Ei ole kauan siitä, kun lahoamattomat jätteet olivat harvinaisia, ja usein ne haudattiin kotipihalle tai viskottiin talon alle. Vielä lapsuudessani 1980-luvun alussa oli normaalia törmätä televisioon lähiömetsässä.

Kaatopaikat ovat eräänlaisia museoita, ja kuten kaikki museot, ovat nekin modernin ajan keksintö. Roskalle täytyi löytää iso, kaukainen ja keskitetty loppusijoituspaikka, kun sitä alkoi tulla niin paljon. Vauraus ja yltäkylläisyys ovat yhtä kuin jäteongelma. Modernius ylipäänsä merkitsee juuri eräänlaista hylkäämisen pakkoa. Kun alituisesti halutaan jotakin uutta, erilaista ja enemmän, täytyy vanhaa väsymättä siivota pois uuden tieltä.

Vanhan ajan kiertokulkumallissa samat asiat tehtiin aina uudestaan, ja esineet olivat hyväksi havaittuja, kestäviä ja melko myrkyttömiä. Sellaiseen ei ole rauhanomaista paluuta. Tietyistä merkeistä kuitenkin näkee, että kulutuskulttuuri on Suomessa vielä uutta. Siihen alistutaan oudon auliisti. Tavarat lentävät roskiin heti, kun kapitalisti käskee.

Toisaalta dumppaaminen, jätteiden kärrääminen metsään ja muu ympäristörikollisuus rehottavat maassamme. Vaikka jäteongelma on vakavampi kuin koskaan, siihen suhtaudutaan yhä kuin sata vuotta sitten. Asia ilmeni raportista, jonka poliisi julkaisi viime vuoden lopulla. Ruotsissa tilastoitiin vuodessa lähes kuusituhatta ympäristörikosta, kun taas Suomessa vain kolmesataa vietiin syyttäjälle. Se ei johdu siitä, että ruotsalaiset olisivat pahempia roskaajia vaan siitä, että Suomessa roskaajia siedetään paremmin.

Toivottavasti Talvivaara opettaa.

 

jätekaatopaikkaroska