Toimitus kokosi vinkkejä luontokirjallisuuden klassikoista. Ole hyvä, poimi mieleisesi! Lue lisää luontokirjatärppejä tuoreesta Suomen Luonnosta 10/2015.

Jean Giono: Mies joka istutti puita (Basam Books 1994)
Kun kysytään kaunokirjallisuuden luontoklassikoita, tulevat nopeasti mieleen amerikkalaiset John Muir ja Henry Thoreau tai venäläinen Leo Tolstoi. Ranskalainen Jean Giono (1895–1970) pitäisi mainita samassa lauseessa. Hän on kotimaansa merkittävimpiä luontoajattelijoita ja herkkä, hieno kirjailija.

Gionolta on suomennettu kaksi kokonaista kirjaa, Maailman laulu vuonna 1938 ja Husaari katolla 1955. Sitten tuli pitkä tauko, kunnes Basam Books keksi vuonna 1994 panna julki pienessä vihkossa yhden ainoan novellin, Mies joka istutti puita. Kirja on koru. Ensipainoksessa on peräti vihreät kirjasimet, mistä graafikolle täytyy näin jälkikäteen esittää kiitokset. Uusin painos on otettu tänä vuonna, mutta siitä tuo hieno ominaisuus on ilmeisesti poistettu.

Mies joka istutti puita on novelli, jonka Valitut palat tilasi Gionolta vuonna 1953. Tekstin piti olla todellisesta henkilöstä kertova tarina, minkä Giono otti vähän suurpiirteisesti, niin ettei lopputulos tilaajalle kelvannut. Tekstin julkaisi lopulta amerikkalainen Vogue-lehti vuonna 1954.

Pieni novelli on ansainnut kirjamuodon. Se on kokoaan suurempi teksti, joka palaa mieleen lämpiminä ailahduksia vielä pitkään lukemisen jälkeen. Giono antaa lukijalleen toivoa.

Pertti Salo, Tuomo Niemelä & Ulla Salo: Suomen sieniopas (WSOY & Kasvimuseo 2006)
Voiko kirja olla klassikko, jos sen julkaisusta on kulunut alle kymmenen vuotta? Perinteisen määritelmän mukaan ei, mutta Suomen sienioppaasta uskaltaa luvata, että siitä on ainakin tulossa klassikko. Sieni-ihmisten puheissa opas kulkee nimellä ”se oranssi kirja”, ja siihen oranssiin kirjaan viitataan aika usein.

Sienet on vielä suhteellisen tuntematon eliöryhmä, jossa tuttujakin lajeja siirrellään ryhmästä toiseen. Muun muassa syötävä kehnäsieni on hiljattain päätynyt seitikkien joukkoon. Tieteelle uusia lajeja löydetään myös joka vuosi, ja arvio maailman lajien kokonaismäärästä vaihtelee 700 000:sta jopa 5,1 miljoonaan.

Tällaisesta sienten paljoudesta ei tavallisia ruokasienioppaita käyttäneenä tietäisi mitään. Suomen sieniopas onnistuu kuitenkin avaamaan siihen pienen ikkunan, kansantajuisesti ja havainnollisten värikuvien kanssa.

Kirjan esipuheessa kirjoittajat sanovat: ”Sienituntemuksen syvetessä maamme erinomaiset ruokasienikirjat eivät enää riitäkään. Niinpä tätä kirjaa tehdessämme kurkotimme ruokakoria kauemmas. Toivottavasti onnistuimme!”

Nyt uskaltaa jo sanoa: kyllä. Tämä kirja on syventänyt suomalaisten sieniharrastusta paljon.

Bo Mossberg ja Lennart Stenberg: Suuri Pohjolan kasvio (Tammi 2005)
Vaati suurta innostusta perehtyä omin päin mihinkään eliöryhmään, koska kattavimmat taksonomiset oppaat ovat mustavalkoisia lajikuvausten luetteloita. Viihdearvossa ne häviävät selvästi puhelinluettelolle.

Suuren Pohjolan kasvion suomentaminen oli siksi merkittävä kulttuuriteko. Biologit Henry Väre ja Seppo Vuokko suoriutuivat urakasta mallikkaasti, ja nyt sinänsä pätevä kotimainen Retkeilykasvio on jäänyt monen kasviharrastajan hyllyssä pölyttymään.

Suuren Pohjolan kasvion hienous on siinä, että se yhdistää pätevät lajikuvaukset havainnollisiin, värikkäisiin piirroskuviin. Värikuva vähentää kasveja tuntemattoman untelon epätoivoa jo huomattavasti, niinhän tunnistaminen yleensä aloitetaan: silmämääräisesti johonkin malliin vertaamalla.

Viihdearvossa Suuri Pohjolan kasvio voittaa myös puhelinluettelon mennen tullen. Joskus sen kuvitusta selaa ihan huvikseen, silkasta ilosta, niin kuin Audubonin tai von Wrightien lintuja. Näinkin voi lajiopas toimia.

Toivo Rautavaara: Mihin kasvimme kelpaavat (WSOY 1942)
Villivihannekset elävät renessanssia. Muodikas horta on löytänyt tiensä kaupunkilaisten lautasille ja trendilehtien palstoille. Mutta osattiin sitä ennenkin.

Toivo Rautavaaran kaksiosaisssa kirjassa Mihin kasvimme kelpaava kerrotaan, miten kasvejamme voi käyttää: ”Leivän lisänä, ruoan aineksina, mausteina, kahvin ja teen korvikkeina, lääkkeinä, rehuna sekä teknillisiin tarkoituksiin.”

Klassikkoteos, jonka loisto ei ole himmentynyt vuosikymmenten saatossa, päin vastoin!

Jussi Seppä: Lintujen äänet (WSOY 1922)
Tämä kirja on jo ulkoasultaan niin viehättävä, että siihen tarttuu jo sen vuoksi. Lintujen laulutapoja nuotein, kirjaimin ja kuvioin esittelevä opas on varmasti ollut merkkiteos jo ensimmäisen kerran vuonna 1922 ilmestyessään. Sitä se on edelleen: Sepän kirja kaivetaan esiin, kun on kyse lintujen laulusta.

Vuonna 1951 (3. painos) julkaistun kirjan takakannessa on lainattu Suomen Luonto -lehdessä ollutta arviota: ”Jussi Sepän lintukirja kuuluu jokaisen lintujen ystävän mieluisimpaan luettavaan; se valloittaa sekä harvinaisella asiantuntemuksellaan että hartaalla innostuksellaan. Se on parhaita ja nautinnollisimpia retkeilyoppaita niin nuorille kuin vanhoillekin.”

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat – eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana, suom. Juhani Koskimies (Tammi 1. painos 1953, 5. painos 1989)
Eläinten käyttäytyminen on kiehtovaa. Kuinka haltioitunut olinkaan kun luin Konrad Lorenzin tutkimuksista ensimmäisen kerran? Ja myöhemmin sana tuli lihaksi!
Kävelin eräänä 1970-luvun keväänä Turun ylioppilaskylän viereisellä hautausmaalla. Musta kaulaliinani oli irrota tuulessa, joten riisuin sen. Saman tien alkoi tapahtua. Naakat rupesivat syöksymään pääni ylitse kuin hävittäjät. Tilanne oli uhkaava ja juoksin ulos portista minkä kintuistani pääsin. Olisi pitänyt muistaa Lorenzin kokemus. Kun naakat hyökkäsivät hänen kimppuunsa, myös hän piti kädessään jotakin mustaa – uimahousuja. Etologin mukaan linnut luulivat uikkareita kuolleeksi lajitoveriksi.

Eero Murtomäki: Musta lintu (Gummerus 1978)
Mustat linnut pitivät otteessaan. Luontokuvaaja Eero Murtomäen Musta lintu tarttui käteeni heti ilmestyttyään. Nyt oli kyseessä korppi – utelias ja älykäs lintu – jota siihen aikaan pidettiin vielä arkana erämaitten asukkina. Murtomäen tapa kertoa kuvauskohteestaan oli niin kunnioittava ja kuvat niin hienoja, että pysyvä jälki tästäkin kirjasta jäi.

Vladimir Arsenjev: Dersu Uzala, metsästäjä ja erakko, suom. E. K. O. Wuorela (Tammi 1993)
Entäpä Dersu Uzala. Olkoonkin metsästäjä, mutta hän jos kuka kunnioitti luontoa. Monille erämaan kaipuun on synnyttänyt Jack London, minulle se oli Vladimir Arsenjev.
Siperia on suuri ja eksyttävä, mutta metsästäjä Uzala lukee sen luontoa kuin kirjaa. Hän on yhtä sen kanssa, sulautuu siihen kuin nahkapohjainen töppönen tundraan. Uzala on viisas ihminen, luonnonviisas.

Ulla-Lena Lundberg: Linnunsiivin Siperiaan, suom. Leena Vallisaari (Gummerus 1994)
Siperiassa vaeltaa myös Ulla-Lena Lundberg, joka matkaa ornitologien kanssa lintujen perässä. Lundberg on niin nautittava sanankäyttäjä, että tämän kirjan myötä lintuharrastukseen ei voi kuin hurahtaa.

Reino Kalliola: Suomen kasvimaantiede (WSOY 1973)
Kalliolan Suomen kasvimaantieteen otin mukaan siksi, että olen oppinut siitä valtavasti. Se oli yliopistossa oppikirjana, mutta olen palannut siihen useasti ihan vapaaehtoisesti.
Kalliola kirjoittaa kaunista suomea ja hänen tyylinsä on kaunokirjallista. Kasvillisuusvyöhykkeissä on totista imua.

Alla Paulin: Piilopoluilla (WSOY 1966)
Piilopoluilla on paras metsäkirja ikinä, oppikouluvuosieni lukuelämys ja loppuelämäni suunnannäyttäjä. Paulin etsi metsästä samaa kuin minäkin, sitä jota ei voi kirjoittaa muistiin. Mutta minua niin paljon paremmin hän osasi kertoa metsästä mutta myös ihmisestä, joka kantaa metsää sydämessään: ”Lähinnä metsää – ja ehkä omaa itseäänkin – on yksinäinen kulkija.”
Pertti Koskimies

Aaro Hellaakoski: Runot (WSOY 1953)
Vain poikkeuksellisen herkkä ja lahjakas ihminen pystyy parilla rivillä maalaamaan kokonaisia maisemia, tunnelmia, ihmisen syvää rakkautta ja yhteyttä luontoon. Hellaakoski on heistä nerokkaimpia ja hänen luontotekstinsä ylittämättömiä. Ilomantsin metsäpiiloissa elän väkevästi Salomaan: ”Salomaa on tehty, jotta siellä ei asuttais, jotta siellä jumala yksin olla sais…” Lapin katolla Utsjoella, kun tunturihaukka piirtää pilviä, koen kohtalokseni Hellaakosken Haukan:”On tilaa taivahalla, on äärtä yllä alla…”
Pertti Koskimies