Tämän kolumnin ei pitänyt kertoa metsistä, koska moni osaa puhua niistä minua asiantuntevammin ja kauniimmin. Mutta metsistä päädyin lopulta kirjoittamaan.

Havahduin nimittäin siihen, miten harhainen luontokuvani on.

Luonnontutkijan työ vie minut maamme komeimpiin luontokohteisiin. Myös sellaisille luonnontilaisuutta hipoville salomaille, joihin en tutkimusluvatta pääsisi.

Kerään siis luontoelämykseni ja tutkimusaineistoni paikoissa, joissa metsäluonnon ahdinko on helppo unohtaa. Sen sijaan ympärilläni hyörivät hömötiaiset ja kuukkelit luovat ikimetsäisen illuusion. Suojelluissa niemissä ja notkoissa ilahduttavat kasviharvinaisuudet saavat luontokadon tuntumaan kaukaiselta.

Elonkirjon kuihtumiselta ei siis tarvitse edes sulkea silmiään, kun voi vain sukeltaa luonnon viimeisiin suojasatamiin. Näinkö suojaan itseäni masentavalta todellisuudelta? Joku voi kasvaa pumpulissa, minä naavatupossa.

Toki tiedän kokemusteni kuvastavan vain sitä marginaaliin sysättyä osaa luonnostamme. Sitä metsien prosenttijengiä, joka onnistuu yhä kapinoimaan kulutusyhteiskuntaamme vastaan.

”Joku voi kasvaa pumpulissa, minä naavatupossa.”

Minua vaivaa siis perspektiiviharha. Katson luontoa kulmasta, joka peittää useimmat aiheuttamamme ongelmat. Tutkijana koen, että minun pitäisi olla haastamassa näkökulmiemme vinoumia, eikä suinkaan vahvistaa niitä, joten sisäinen ristiriitani on ruma.

Enkä usko olevani pohdintani kanssa yksin. Kauniin idyllinen luontokuvasto tyydyttänee monissa piilevän halun työntää päänsä pensaaseen.

Jopa metsäteollisuuden Metsien Suomi -maineenkiillotuskampanja nojaa viestinnässään suojelualueisiin ja luonnonmetsiin. Materiaaleissa vilahtelevat ikoniset maisemat Oulangalta Kolille ja Aulangolle. Eli maisemat, joihin metsäteollisuus ei toivottavasti ikinä tule konekouriaan iskemään. Kampanja promoaa metsien kiistattomia terveysvaikutuksia ja aineettomia arvoja, joita kampanjan tahot ovat samaan aikaan aktiivisesti heikentämässä.

Akuutin luontokadon keskellä katse pitäisi kääntää myös luontoidyllin ulkopuolelle. Luonnonsuojelualueet ovat mielenkiintoisia kohteita tutkia, kuinka ekosysteemit toimivat ilman ihmisen voimakasta puuttumista aineen ja energian virtoihin. Tämä on eittämättä arvokasta, mutta yhtä lailla tarvitsemme laajasti tietoa ja havaintoja myös ihmisen vaikutuksista.

Ehkä rikkumattomien kansallismaisemien sijaan suuntaan seuraavan retkeni raiskioille ja kipsisakka-altaille.