Loppukesällä hellepäivän metsä on äänetön. Alkukesän linnunlaulu ei enää raikaa, lämmin kostea ilma seisoo latvuston katveessa ja puutkin vaikuttavat viettävän siestaa.

Hiljaisuus ja pysähtyneisyys ovat kuitenkin harhaa. Vain puutteellisten aistiemme tuottama tyven illuusio.

Todellisuudessa metsässä käy tavaton viuhke.

Kaasuvirrat eli vuot kulkevat metsän tuhansien kasvien miljardeista ilmaraoista. Vesi virtaa koivun johtosolukoissa. Havupuut päästävät ilmaan lukemattomia orgaanisia hiukkasiaan. Sienirihmastot hajottavat lahoavaa kariketta. Loiset loisivat toista loista ja mik­robit jakautuvat sellaista vauhtia, että ne täyttävät maan.

Suurin osa luonnon monimuotoisuudesta on muodossa, jossa meidän on hankala havaita sitä. Se on liian pientä silmille ja liian hiljaista korville.

Se on aineen ja energian virroissa. Se on geenien koodin eroissa. Se on eliöyksilöiden välisessä vuorovaikutusten vyyhdessä. Se on toimintojen ja muotojen loputtomassa moninaisuudessa, joka tekee ekosysteemistä toimivan.

Ihmisellä, myös itselläni, on jonkin sortin pakkomielle asioihin, joita voi yksinkertaisesti laskea.
Kuinka monta kukkivaa kasvilajia tai pesivää lintuparia löytyy hehtaarilta? Kuinka monta hiilitonnia on sitoutunut puuston biomassaan?

Mitä nämä lukemat lopulta ovatkaan, voi luvuista olla hankala vetää johtopäätöksiä ekosysteemin todellisesta toiminnasta ja tilasta.

”Todellisuudessa metsässä käy tavaton viuhke.”

Yksisilmäinen numeroiden tuijottelu johtaa herkästi virheellisiin näkemyksiin monimuotoisuudesta, sen jakautumisesta ja suojelusta.

Yksittäisen hyönteislajin paikallista sukupuuttoa ei juuri surra, vaikka ei tiedettäisi lainkaan, kuinka monen muun lajin elinvoimaan sen olemassaolo oli linkittynyt. Ei pohdittu sitäkään, oliko juuri tämä laji elinstrategialtaan niin ainutlaatuinen, ettei mikään toinen voi korvata sen paikkaa ekosysteemissä. Tai kenties juuri tällä populaatiolla olisi ollut geenimutaatio, joka olisi ilmaston lämmetessä pelastanut koko lajin sukupuutolta.

Abstraktit monimuotoisuuden muodot, jotka eivät helposti taivu riveiksi luontokonsultin exeleihin, olisivat kuitenkin olennaisia, kun ympäristöön kohdistuvaa politiikkaa suunnitellaan, nuijitaan
lakeihin ja viedään käytäntöön.

Kun elonkehää ei katsota toiminnallisena kokonaisuutena tai sen tilan mittarit valitaan huonosti, astutaan itse jättämäämme liukumiinaan.