Pysähdyn kirjastossa kotiseutuhistoriikkien kohdalla. Kerään kirjapinon syliini ja hymähdän itselleni. Olen tullut keski-ikään ja toimin ikäkauteni mukaisesti. Kiinnostun sukututkimuksesta ja vanhoista valokuvista, paikallishistoria saa vereni kuumenemaan.

Silti kun vitsailen ystävilleni nostalgiahuumastani, tunnen etten kerro koko totuutta. Jokin muu kuin nostalgian jano on herättänyt palon nähdä tutut seudut sellaisena kuin ne ennen olivat.

Aikakauslehdet ja sanomalehtiartikkelit opettavat meitä päästämään irti menneestä. Narratiivi siitä, kuinka roikumme menneisyydessä on vahva, vaikka itse asiassa olemme nykyhetken sokaisemia. Tätä sokaisevuutta kuvaa osuvasti liukuvien perustasojen käsite.

Alun perin liukuvia perustastoja käytettiin kuvaamaan ihmisten suhtautumista kalakantojen muutoksiin. Kalastajasukupolvista jokainen oppii tuntemaan oman aikansa saalistason. Kun sukupolvi vaihtuu, taso on aiempaa alhaisempi mutta seuraava sukupolvi omaksuu sen normaalina. Viimeiset sukupolvet työskentelevät radikaalisti heikentyneessä ekosysteemissä, mutta heille se näyttäytyy normaalina.

Muistomme normaalista luonnosta on vaarassa kadota.

Käsitteestä on tullut laajalti sovellettu. Niin oivaltavasti se kuvaa taipumustamme pitää oman syntymähetkemme luonnontilaa lähtökohtana.

Hiljalleen ymmärrän ettei kotiseutumatkaani kirjaston hyllyjen välissä aja niinkään nostalgian jano vaan tarve tarkastella perustasojani. Olin tiedostanut niiden suhteellisuuden jo lapsuudessa, jolloin kotiseutuni näyttäytyi toisenlaisena kuin mitä se oli isäni tarinoissa. Nyt etsin kirjojen rakeisista mustavalkokuvista tuttuja jokivarsia, muinaisia metsiä, aiempia teitä ja tiettömiä alueita.

Perustasot voivat sukupolvien lisäksi jo yhden ihmiselämän aikana. Olemme niin sopeutuvia, että jopa muistomme aiemmasta luonnosta ovat vaarassa kadota vuosikymmenten saatossa.

Yritän taistella sitä vastaan ja muistaa hakattujen metsien tilalla hakkaamattomat. Helppoa se ei ole, mutta vielä vaikeampaa on kuvitella mennyttä ja nähdä se, kuinka suuria vaurioita luonnonvarojen intensiivinen käyttö on paikoin aiheuttanut.

Ehkä tästä syystä ennallistamistarpeidenkin yli voi harpata poliittisesti noin vain: Voi vakuuttaa sekä itselleen että kannattajajoukoilleen, että meillähän on täällä kaikki jo oikeastaan ihan hyvin. Kyllä me tässä pärjäillään. Carpe diem!

ennallistaminenJenni Räinäkolumniliukuvat perustasot

Tunne luontosi

Suomen Luonto on ajankohtaisen luontotiedon aarreaitta!
Tilaamalla tuet Luonnonsuojeluliiton työtä.