Kerran Saharakin viheriöi. Useammankin kerran, mutta viimeksi savannit peittivät hiekkaerämaat jääkauden jälkeisinä vuosituhansina. Sitten Sahara jälleen kuivui. Joet ja vehreys katosivat.

Kirjallista tietoa ei esihistoriasta löydy, mutta Saharan ilmastohistoria on tallennettu kalliotaiteeseen. Kiviin maalatut ja uurretut kuvat kertovat eläimistöstä, joka vaihtui kylpevistä virtahevoista laiduntavan karjan kautta kamelikaravaaneihin.

Mutta elämälle suotuisammista oloista on jäänyt muitakin muistoja. Tassilinsypressi elää Etelä-Alge­ri­an vuoristoylängöllä yksinäisinä puuvanhuksina keskellä kiveä ja hiekkaa. Lajista tunnetaan luonnossa 233 yksilöä, joista valtaosa on vähintään 2000 vuoden ikäisiä. 1900-luvulla lajilta on havaittu kokonaiset kolme uutta versoa, jotka nekin ovat saattaneet päätyä lopulta aasien vatsoihin.

Kyseessä ovat tosielämän entit, lajinsa viimeiset, jotka ovat jo vuosituhansia vastustaneet vääjäämätöntä sukupuuton uhkaa ympäristössä, joka ei enää puille sovellu.

Kuin mielen muratteina näihin puihin kietoutuu niin mykistävän kiehtovia seikkoja, että kerran näitä puita kohdattuani olen tuota muistoa vaalinut.

”Kyseessä ovat tosielämän entit, lajinsa viimeiset.”

Ekologit käyttävät termiä sukupuuttovelka. Se kuvaa tassilinsypressin tilannetta, jossa lajin kaikki
yksilöt eivät ole vielä ehtineet kadota, mutta näin väistämättä ajan myötä tapahtuu, jos ympäristö ei muutu lajin kannalta paremmaksi.

Suomessa sukupuuttovelan ajatusta toi hupenevien vanhojen metsien kohdalla ansiokkaasti esille jo edesmennyt professori Ilkka Hanski, yksi Suomen maineikkaimmista tieteentekijöistä.

Hanskin päivistä harva asia on luontokadon kohdalla parantunut. Sen sijaan olemme ottaneet valtavasti uutta sukupuuttovelkaa, jonka takaisinmaksupäivä riippuu lajien ja ekosysteemien ominaisuuksista.
Lyhytikäisillä ja huonosti liikkuvilla lajeilla sukupuutto voi realisoitua hyvinkin nopeasti olosuhteiden heikentyessä. Mutta tassilinsypressin kaltaiset lajit voivat kitkutella vuosisatoja.

Iloitkaamme siis lajien sitkeydestä. Mahdollisuudesta, että sukupuuttovelan taakasta huolimatta luontokato ei ole iskenyt vielä nykyistäkin karmeammalla tavalla.

Luonto on sitkeydellään ostanut meille ihmiskuntana aikaa muuttaa tapojamme. Yllä oleva ei kuitenkaan tarkoita, että luontokadon ongelman suuruutta voisi vähätellä tai ratkaisuissa enää viivytellä.

Mutta se antaa ripauksen toivoa, eikä sitä ole liikaa.

kolumniluontokatosukupuuttovelkatoivo

Tunne luontosi

Suomen Luonto on ajankohtaisen luontotiedon aarreaitta!
Tilaamalla tuet Luonnonsuojeluliiton työtä.