Kevyessä hiekkamaassa näkyy suppilomaisia halkaisijaltaan noin viisisenttisiä kuoppia. Onkohan alueella ollut pienten ufojen kokoontumisajot? Tarkkaan katsoen suppiloiden pohjalla majailee otus, joka esiinkaivettuna näyttää scifikauhuleffasta lainatulta. Se on muurahaisleijona, muurahaiskorennon toukka. Muurahaiskorennon keijukaismaista lentovaihetta ja leijonaa on vaikea mieltää samaksi lajiksi.

Kesäisenä yönä dyynin tai harjunreunaman maaperä lähtee liikkeelle. Sieltä kapuaa ylös melko suuria hyönteisiä, jotka pinnalle päästyään lennähtävät lähivarpuihin ja oksille kuivattelemaan itseään. Ne muistuttavat sudenkorentoja, lähinnä neidonkorentoja. Sudenkorennoista poiketen tulokkailla on pitkähköt, kärkeään kohti paksunevat tuntosarvet ja verkkokuvioiset siivet. Ne ovat muurahaiskorentoja.

Muurahaiskorennon elämänvaiheet tunnetaan vieläkin melko huonosti. Mitä ilmeisimmin ne liikkuvat lähinnä öisin, koska niitä pääsee kovin harvoin näkemään, mutta sopivaan paikkaan viritetyllä valorysällä ne käyvät tavan takaa. Yön hiljaisuudessa koiras ja naaras parittelevat samassa asennossa kuin sudenkorennot. Sitten naaras laskeutuu munimaan mieluiten suojaiseen hiekkatöyrääseen. Suomen muurahaiskorentojen lentoaika alkaa kesäkuussa ja päättyy syyskuun puolivälissä.

Muurahaisleijonalla on säkkimäinen takaruumis ja jykevä pää, josta sojottavat komeat pihdit. Toukka liikkuu perä edellä ja kaivautuu siten myös hiekkaan, johon se lapioi päällään suppilon. Sen pohjalle leijona asettuu vaanimaan.

Kun epäonninen hyönteinen kuten muurahainen, kovakuoriainen tai hämähäkki juoksee kuopan reunan yli, se valuu hiekan mukana pohjalle. Siellä leijona nappaa sen pihteihinsä ja imee kuivaksi. Jos saalis yrittää paeta, leijona viskaa perään annoksen hiekkaa, joka saa aikaan vyöryn suppilon rinteessä ja vetää saaliin uudelleen pohjan tuntumaan.

Suppiloiden koko kertoo lähinnä siitä, kuinka nälkäinen leijona on. Jos se ei ole saanut pitkään aikaan ruokaa, sitä suuremmaksi leijona kuoppansa kaivaa. Joskus se lähtee yön selkään ja hakeutuu uuteen paikkaan. Merkiksi jäävät ohuet vanat. Ihminen kokee leijonan pureman luultavasti ampiaisenpiston kaltaisena.

Toukka elelee ja talvehtii hiekassa pari kolme vuotta ja koteloituu keväällä kuoppansa alle. Sieltä kapuaa esiin aikanaan siivekäs kaunotar.

Suomessa elää kaksi lajia, aitomuurahaiskorento ja pikkumuurahaiskorento. Harvinainen pikkumuurahaiskorento on tavattavissa nykytiedon mukaan vain Hangon ja Paraisten välisiltä dyyneiltä. Aitomuurahaiskorento on levittäytynyt melkein koko maahan, mutta esiintyy silti vain siellä täällä harjukankailla, hiekkakuopilla ja hiekkarannoilla.

Levinneisyyskartat ovat täsmentyneet huomattavasti Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelman (Putte) ansiosta. Syksyllä ilmestyy tutkija Teemu Rintalan kirjoittama teos Suomen verkkosiipiset, jossa on tietoa myös muurahaiskorennoista.

Suomessakin voi kuka tahansa metsästää leijonaa. Tällä safarilla ei tarvita maastoautoja eikä norsupyssyjä; tavalliset retkivarusteet riittävät. Saaliiksi voi saada arvokasta tietoa vieläkin huonosti tunnetuista muurahaiskorennoista.