Cordyceps-suvun sieni on muuttunut ilmaston lämpenemisen myötä ihmisiin tarttuvaksi. Se iskee ihmisiin miltei kuin muurahaisiin. Loisikkasieni levittäytyy kehoon, ja ottaa sen hallintaansa. Liikutettuaan saaliinsa otolliseen ympäristöön, se lävistää kehon ja levittää itiöemiä ympäristöön.

Suursuosioon nousseessa The Last of Us -televisio­sarjassa ihmiskunnasta valtaosa tuhoutuu. Jäljelle jääneet yrittävät selviytyä mutatoituneen sienen, toisten ihmisten ja luonnon keskellä.

Postapokalyptinen eli maailmanlopun jälkeisiä tapahtumia kuvaava maailma avautuu televisioruudulle. Siinä puut valtaavat autioiden suurkaupunkien keskustat, sammaleet peittävät ruuhkiin jämähtäneet ruostuneet autot ja biisoni­laumat vaeltavat keskellä entisiä viljelyspeltoja. Näkymän pitäisi olla musertava ja lohduton, mutta se näyttäytyy jopa lohdullisena.

Huomaan, että dystopia voi tarjota utopian iloja.

Niin The Last Of Us -sarjassa kuin toisessa postapokalyptisessa televisiosarjassa Station Elevenissä ihmiset kääntävät katseensa taivaalle. He katsovat tähtitaivasta, joka kimmeltää kirkkaana, kun sitä peittävä valosaaste on kadonnut.

Sarjoissa herkutellaan täydellisellä hiljaisuudella, kaukana ulvovilla susilaumoilla ja erämaalla, joka on palannut. Toki samalla ihmisistä näytetään hirviömäisimmät puolet, jotka paljastuvat silloin kun kyse on vain selviytymisestä. Toisaalta Station Eleven korostaa ihmisten janoa luovuuden ja kulttuurin äärelle silloinkin, kun muut rakenteet ympäriltä ovat murentuneet. Sarjassa teatteriseurue kiertää hevosten vetämillä vaunuilla pitkin entisiä autoteitä ja esittää William Shakespearen näytelmiä.

Dystopioissa kiehtoo jokin sama kuin retkillä löytyvistä hylätyistä ihmiskäden jäljistä. On kiinnostavaa seurata, kuinka asiat antavat periksi, taipuvat. Puhelimeni gallerias­sa on kuvia romahtaneen autiotalon katosta, jota peittää paksu kerros sammalta. Toisessa kuvassa lahonneiden rappusten läpi kasvaa koivu.

Kenties hylätyissä pihamaissa kieh­too se, kuinka luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksen dynamiikka on muuttunut. Monologista on tullut dialogi. Myös dystopiasarjat tarjoavat kertomuksen siitä. Niissä kuvitellaan, miten meitä ympäröivä luonto versoisi, jos voisi: Jos valtamme ympäristöömme olisi vähäisempi.

Ja älkää vain käsittäkö väärin. En toivo, että ihmiskunnan romahduttaisi supersieni tai mikään muukaan maailmanlopun tauti. Mutta pilkahduksia dystopioista kaipaan. Sammaloituneita nurmia, hiljaisuutta ja tähtitaivasta, joka tuikkii sammutettujen pihavalojen yllä.