Liito-orava on jyrsijä, mutta kummajainen siinä porukassa. Se voi elää jopa kahdeksan vuotta ja saa kerrallaan vain pari kolme suurehkoa poikasta, jotka lähes aina selviävät täysikasvuisiksi. Vertailun vuoksi kaatopaikkojemme isorotat elävät hädin tuskin kaksi vuotta ja voivat saada useita yli kymmenen poikasen pesyeitä elämänsä aikana.

Erikoisen elämänkaaren arvellaan kytkeytyvän tietynlaisessa metsässä elämiseen ja liitävään liikkumistapaan. Kehitystä selittävät mallit eivät sulje toisiaan pois ja nykyisen liito-oravan syntyyn onkin vaikuttanut useita eri tekijöitä.

Yhdysvaltalaisten tutkijoiden mukaan liitäviä nisäkkäitä kehittyy erityisesti vanhoissa metsissä, joissa kasvillisuus on sopivan avointa. Niissä on myös paljon oman ja muiden lajien yksilöitä, jolloin kaikesta elämiseen tarvittavasta käydään kovaa kilpailua. Tällaisissa oloissa menestyvin strategia on tuottaa vain muutama jälkeläinen pitkän elämän aikana.

Vaihtoehtoinen selitys lähtee otuksen ravinnosta. Kasviaineksessa on vaatimattomasti energiaa, minkä vuoksi sitä on pakko jyrsiä jatkuvasti. Liitäminen on tällöin paitsi taloudellinen keino siirtyä ravintopuusta toiseen myös kätevä tapa väistellä kanahaukan ja pöllöjen kynsiä. Tämä tietenkin pidentää odotettavissa olevaa elinikää. Pitkä elinikä yhdistettynä kovan kilpailun ympäristöön kääntää evoluution kurssin kohti jyrsijöille epätyypillistä pientä pesyettä.

Katso video!

Liito-oravan lumoissa

Samanlaisella kropalla ei voi loistaa sekä koripallossa että telinevoimistelussa. Liitävien ja pelkästään neljällä jalalla kulkevien oravien hapenkulutusta vertailemalla on osoitettu, että liitämiseen tarvittavat luuston muutokset ja liitopoimujen kehitys ovat auttamatta pois neljällä jalalla kipittämisen tehokkuudesta. Siksi liito-orava ei mielellään ylitä noin sataa metriä laajempaa puutonta aluetta.

Monet metsälajeista ovat sopeutuneet nimenomaan yhtenäiseen maisemaan. Ne ovat tarkkoja elinympäristöstään eivätkä siirry helposti uusille alueille.

Liito-orava kärsii varttuneiden metsien hakkuista ja maiseman pirstoutumisesta pienempiin saarekkeisiin. Lukuisat muut vanhojen metsien lajit ovat samassa liemessä. Erityisen huonoksi liito-oravan tilanteen tekee Suomessa se, että laji elää meillä levinneisyysalueensa läntisellä reunalla eikä siksikään pääse pakoon elinympäristönsä heikkenemistä.

Hakkuilta säästyneet alueet ovat elinpiirien muodostamiseen liian pieniä ja jäävät asuttamatta. Pesimiseen tarvittavista kolopuista on pulaa eivätkä nuoret yksilöt pääse liikkumaan ja valtaamaan uusia alueita.

Oulun yliopiston tutkijat ovat jo löytäneet merkkejä orastavasta sisäsiittoisuudesta. Eläimet ovat siis pariutuneet sukulaistensa kanssa, kun yhteys toisiin populaatioihin on katkennut. Tämän voi odottaa heikentävän kannan elinvoimaa entisestään.

Laji rauhoitettiin Suomessa vuonna 1923 ja luokitellaan nykyisin vaarantuneeksi. Alueelliset seurannat ovat osoittaneet määrien vähentyneen jopa yli puolella vain muutamien viime vuosikymmenien aikana.

Liito-oravaa pyritään suojelemaan jättämällä sille hakkuun yhteydessä lisääntymis- ja levähdyspaikkoja. Viimeisin ohjeistus on vuodelta 2004.

Suomen ympäristökeskuksen tutkija Maarit Jokinen havaitsi viime marraskuussa julkaistussa tutkimuksessaan, etteivät hakkuualueiden rajaukset riitä pysäyttämään liito-oravan alamäkeä.

”Uhanalaiseksi vanhan metsän lajiksi liito-orava tunnetaan poikkeuksellisen hyvin, mutta juuri suojelumenetelmien ja niiden taloudellisuuden kehittämisessä olisi paljon työtä”, Jokinen sanoo.

”Nykymenettely perustuu siihen, että tietäisimme missä kaikkialla liito-oravia asustaa. Kattavia kartoituksia ei kuitenkaan voida tehdä – rahoitusta ei ole edes kannan kehityksen kunnolliseen seurantaan.”