Tein kesällä kuvausretken Kalevalaan. Hieno seikkailu. Ikimetsiä. Suuria vesiä. Koskia. Meren ulapoita. Ihmeellisiä saaria. Runonlaulantaa, napakan nasevia alkusointuja, ekologisesti oivaltavia havaintoja nelipolvisen trokeen rytmeinä.

Kuvasin seitsemän kalevalaista: Tuonelan joutsenen; kokon, ilman linnun; sotkan, maailman luomisrunosta tutun; kultaisen käkösen; tiaisen; kurjen, joka päästi kumman kulkun; sekä kansanrunoudessa paljon esiintyvän ihanan allin. Ja vielä kalevalaisen kallion.

Oli herkkää nähdä niin paljon suuria puita, vapaita vesiä, vanhoja metsiä ja myös salaman polttaman paloaukean nuorta kasvavaa. Kotisirkka soitteli uunin pankolla. Linnut lauloivat. Järvet, purot sekä joet olivat kirkkaat ja puhtaat, suot kauniit ja ehjät, täynnä hillaa. Sampsa Pellervoisen kanssa oli mukava lauleskella tervastulilla ja jutella vanhoista asioista.

Heittäydy mukaan kuviin ja Kalevalaan, mielikuvituksen täydellä vapaudella!

Kokko, ilman lintu, lensi, liisi!

Sotka, maailman luomisesta tuttu lintu.

Kultainen käkönen kukkui Kalevalan ahoilla.

Tiainen, metsätiainen, hömötiainen, Kalevalan erämaiden kulkijan vanha tuttu.

Kurki päästi kumman kulkun! Ja herätti Pohjan akan.

Alli aalloilla ajavi. Pitkäpartaisten, karujen, mutta herkkien äijien tuntema lintu, jonka muuttolaulu taivaalta kantautui keväin syksyin rantojen tulille ja venhoihin.

Kalevalainen kallio.