Teksti: Joonas Gustafsson

Vaskitsa on kärsinyt syyttä ulkonäöstään varmasti enemmän kuin mikään muu laji. Edelleenkin vaskitsoja tapetaan kyinä, vaikka ”vaskikäärme” ei edes ole käärme vaan jalaton lisko. Vaskitsalla on liikkuvat silmäluomet, sen vatsaa peittävät pienet suomut käärmeille tyypillisten leveiden ”telaketjusuomujen” sijaan. Sillä on siis kaikki liskon ominaisuudet – vain liskoihin tyypillisesti liitettävät jalat puuttuvat.

Maailmanlaajuisesti vaskitsa ei ole ainoa jalaton lisko. Monet hiekassa tai maan alla elävät skinkit ovat jalattomia. Vaskitsalla on myös jalattomia sukulaisia, osa Euroopastakin: Kaakkois-Euroopassa tavattava seltopusikki (Pseudopus apodus) on vaskitsan lähisukulainen.

Se mitä ennen kutsuimme vaskitsaksi, on nykytietämyksen valossa useampi laji; alun perin yksi vaskitsa on uusissa tutkimuksissa jaettu neljäksi eri puolilla Eurooppaa tavattavaksi lajiksi. Mahdollisesti Suomessakin tavataan ”idänvaskitsaa” (Anguis colchica) eikä lajin perustyyppiä ”aitovaskitsaa” (Anguis fragilis), jonka Carl von Linné aikanaan kuvaili tieteelle Ruotsista. Ero lajien välillä ei ole suuren suuri. Asiaa ei ole vielä maassamme tehdyllä tutkimuksella varmistettu, joten tässäkin tekstissä puhutaan ainoastaan ”vaskitsasta” ja unohdetaan lajin jako useampaan.

Jalattomuus ei ole vaskitsan ominaisin piirre. Jo Linné määritti eläimen ”herkästi särkyväksi” antaessaan sille tieteellisen lajinimen fragilis (hauras, helposti särkyvä). Ominaisuus viittaa vaskitsan häntään, jonka se voi sisiliskon tapaan pudottaa kokiessaan itsensä uhatuksi. Piirre on niin tyypillinen, että luonnossa harvoin näkee täysikasvuista vaskitsaa, jolla olisi alkuperäinen häntä jäljellä. Hidasliikkeiset vaskitsat kohtaavat usein läheltä piti -tilanteita petojen kanssa, jolloin hännän menettäminen on pienempi paha kuin hengen lähtö.

Samasta syystä vaskitsa viettää melko piilottelevaa elämää. Se ei paistattele päivää avoimella paikalla, vaan asettuu kiven tai kannon suojaan tai auringon lämmittämän löyhän karikkeen sekaan. Vaskitsoita syövät ketut, siilit ja monet muut nisäkäspedot sekä petolinnut ja jopa suurikokoiset sammakot ja rupikonnat.

Piilotteleva elämäntapa tekee vaskitsoista hankalia löytää. Olen vetänyt monia matelijaretkiä, joilla olemme koettaneet erityisesti löytää vaskitsaa siinä onnistumatta. Sen sijaan siihen törmää usein sattumalta. Muistan valokuvanneeni liskoa appivanhempieni kesämökin pihamaalla, ja isäni on löytänyt sen kotitalonsa rappusilta.

Vaskitsan vuosi alkaa Suomessa huhti–toukokuussa. Liskot parittelevat touko–kesäkuussa ja poikaset syntyvät elokuun lopulla tai syyskuun alkupuolella. Kuten monet muutkin matelijamme vaskitsa synnyttää eläviä poikasia, mikä on sopeuma kylmään ilmastoon.

Vaskitsa

Anguis fragilis
(tai ”idänvaskitsa”, Anguis colchica)

Tuntomerkit: Nimensä mukaisesti vaskitsan selkäpuolen tyypillisin väritys on vasken eli kuparin värinen. Väri voi olla myös muunlainen ruskean tai harmaan sävy. Joissakin populaatioissa koirailla on selässään sinisiä pisteitä. Vatsapuoli on tumma.

Koko: Suomessa vaskitsat saavuttavat tyypillisesti reilun 30 sentin kokonaispituuden, mistä katkennut häntä voi viedä pois osansa. Etelämpänä vaskitsat voivat kasvaa jopa yli puolimetrisiksi.

Ravinto: Vaskitsa syö lieroja, etanoita, hämähäkkejä sekä monenlaisia hyönteisiä ja niiden munia.

Lisääntyminen: Poikaset syntyvät elokuun lopulla tai syyskuun alkupuolella. Vastasyntyneet ovat vajaan 10 sentin mittaisia. Sukukypsyyden ne saavuttavat neljä- tai viisivuotiaina, noin 25 sentin mittaisina.

Elinympäristö: Vaskitsaa tapaa avoimissa metsissä, kallioalueilla ja jonkin verran puutarhoissa. Näillä alueilla se löytyy useimmiten valon ja varjon rajalta, lämpimästä mutta suojasta.

Levinneisyys: Lajia tavataan yleisimmin Vaasa–Lieksa-linjan eteläpuolella, mutta myös yksittäisiä pohjoisempia havaintoja tunnetaan. Eri vaskitsalajeja tavataan Ison-Britannian saarella sekä kaikkialla Manner-Euroopassa pohjoisimpia ja aivan eteläisimpiä alueita lukuun ottamatta.

Kuva: Joonas Gustafsson

Kirjoittaja on Suomen herpetologisen yhdistyksen aktiivi ja jäsenlehti Herpetomanian toimittaja.