Tartuin pohjoisenmatkallani suomalaisen eräkirjallisuuden klassikkoon, Jorma Ollikaisen vuonna 1962 kirjoittamaan Kelokämppään. Se vei minut Lappiin, jota ei pohjoisesta enää löydy.

Matkallani näin sitä mitä Pohjois-Suomi on nyt: laskettelurinteitä, matkailupalveluita, talousmetsää, vesivoiman leventämiä jokia ja autioituneita kyliä. Iltaisin Ollikainen vei minut Lappiin, jossa keloja, kalaa ja aikaa riittää loputtomiin ja kuukkeli on pihalintu melkein riesaksi asti.

Kelokämppä kertoo Alpiinista, Karajärven ”keisarista”, omintakeisesta ajattelijasta ja erakosta, jonka kanssa etelänmies onnistuu ystävystymään. Alpiinin hovipoikana Ollikainen elää luonnon, ja Alpiinin ehdoilla. Keisari keksii monenmoista metkua, kun kaiken on oltava keisarikunnan sääntöjen mukaan. Puutkin on laitettava saunan pesään tyvi edellä.

Aikaa kelokämpällä katsotaan aurinkokellosta, joka on tehty aidan tolppaan lankunpalasesta ja rautanaulasta. Talvella ei tarvitse katsoa, silloin nukutaan. Elämä on mutkatonta ja kiireetöntä, vapaata, vaikka joskus niukkaa ja rankkaakin. Parran voi leikata kirveellä ja hampaan reiän paikata pihkalla.

Alpiinin poskettomat jutut ja Ollikaisen luontokuvaus vievät mennessään. Välillä nauroin ääneen, välillä silmät kostuivat, kun Ollikaisen maalaamat maisemat ja tapahtumat ovat niin uskomattoman ilmeikästä ja kaunista kieltä. Surullinenkin olo tulee menetetyn puolesta.

Ensimmäisillä sivuilla piti kyllä totutella sanoihin, joihin ei kaupunkilainen törmää. Räkkä ja kaira nyt on Lapissa käyneelle tuttuja, mutta rakkaa ja lompoloa piti jo vähän muistella. Vieläkään en tiedä mikä on kiveliö. Suorastaan eksoottiselta kuulostaa tällainen kieli jo nyt, viisikymmentä vuotta kirjoittamisensa jälkeen.

Sellainen kunnioitus Lapin luontoa ja kiireetöntä elämää kohtaan Kelokämpästä huokuu, että soisi tämän kirjan löytyvän ainakin jokaisen lapinkävijän repusta. Mutta kolahtavat Alpiinin ajatukset varmasti myös 2000-luvun downshiftaajaankin. Mitähän olisi maailmanmenoa mielellään kommentoinut kelokeisari tuumannut siitä?

”Hiljaa pitää miehen kairassa kulkea ja nostaa hattua kelopuulle”, sanoo Alpiini.

Kelokämpästä on viime syksynä otettu neljäs, uudistettu painos Jorma Ollikaisen rahaston toimesta.