Luonto nyt: Äärimmäisen uhanalainen kovakuoriainen löytyi kyyttöjen laitumelta Hollolasta
Isolaakasittiäinen voi kasvaa puolentoista sentin pituiseksi. Kuva Häntälästä: Håkan Söderholm / Vastavalo
Hyönteisasiantuntija Jyrki Lehto löysi kaksi isolaakasittiäisen (Onthophagus gibbulus) koirasyksilöä näytteestä, joka oli otettu Hollolaan kuuluvalta Hämeenkoskelta.
Laji on Suomessa äärimmäisen uhanalainen ja harvinainen, sillä ennen tätä siltä tunnettiin vain yksi elinpaikka luonnonsuojelualueelta Someron Häntälästä, missä laajat laitumet reunustavat laaksossa virtaavaa Rekijokea.
Uhanalaisen pikkuapollon valtakunnassa
Lehto oli kerännyt näytteet viime syksynä Huljalan Tupala -nimiseltä luomutilalta, ja alkoi talven aikana käsitellä näytteitä ja määrittää niihin osuneita lantakuoriaislajeja.
”Kun laakasittiäinen osui mikroskooppiin, olin ihmeissäni. Sitten samasta näytteestä löytyi vielä toinen”, hän kertoo. ”Ymmärsin heti, että aika merkittävästä havainnosta on kyse.”
Lehto lähetti kuvat kuoriaisista Luonnontieteellisen keskusmuseon koordinaattori Jaakko Mattilalle määrityksen varmistusta varten.
Koiraalla on päälaella kaartuva sarvi. Tämä yksilö löytyi Huljalan Tupalasta. Kuva: Jyrki Lehto
Mattilan mukaan isolaakasittiäisellä on ollut aiemmin varsin laaja levinneisyys Etelä-Suomessa. Maassa eli sen lisäksi kaksi muutakin laakasittiäislajia. Maatalouden muutokset ja laidunnuksen väheneminen olivat kolmikolle liikaa, ja ne todettiin Suomesta sukupuuttoon kuolleiksi.
”1960-luvun ja vuoden 1995 välillä ei ollut mitään löytöjä, kunnes isolaakasittiäinen löytyi Somerolta. Tämä Hämeenkosken paikka on nyt sitten uusi avaus”, Mattila kertoo.
Isolaakasittiäinen on todettu hävinneeksi myös Ruotsista, ja aiemmin lähimmät tunnetut esiintymät ovat olleet Baltiassa.
Miten kovakuoriaiset päätyivät Hämeenkoskelle?
Mattila ei usko, että isolaakasittiäinen olisi levittäytynyt Somerolta Hämeenkoskelle, vaikka Someron populaatio onkin kohtalaisen vahva. Esiintymien välillä on yli sadan kilometrin matka.
”Ne eivät pysty ihan noin pitkiä matkoja lentämään. Voi olla, että tämä populaatio on erillinen ja ainut sillä alueella.”
Hänen mielestään todennäköisempää olisi, että kovakuoriainen on lymynnyt kaikessa hiljaisuudessa Hämeenkoskella kuluneiden vuosikymmenten ajan.
Myös Lehto pitää tätä mahdollisena. Vaikka lantakuoriaisia onkin tutkittu jonkin verran, paikallinen populaatio on voinut jäädä huomaamatta.
Tarkkaa vastausta kysymykseen ei välttämättä koskaan saada. Tarkoitus on kuitenkin yrittää, kertoo Mattila.
”Meillä on vanhaa museoaineistoa, ja tässä nyt pohditaan, voitaisiinko geenien viivakoodauksen avulla tutkia, ovatko nämä löytyneet läheisempää sukua hämäläisille museonäytteille kuin somerolaisille yksilöille. DNA:n sekvensointi ei kuitenkaan välttämättä onnistu vanhasta näytteestä.”
Kovakuoriaiset löytyivät kyyttöjen laitumelta
Lehto kertoo, että päätyi pyydyksineen Huljalan Tupalaan tuttunsa, paikallisen kovakuoriaisharrastaja Jussi Vilénin vinkkauksen perusteella.
Tilan omistajat Mika ja Laura Hämäläinen laiduntavat kyyttöjä metsälaitumillaan Salpausselän rinteillä. Mika Hämäläinen kertoo, että jo 1700-luvulla alueesta tehtyihin karttoihin on merkitty avointa niittyä. Pitkä laidunjatkumo on tärkeä vaateliaimmille perinnebiotooppeihin erikoistuneille lajeille.
Kyytöt laiduntavat Huljalan Tupalassa. Kuva: Jyrki Lehto
Kyseessä ei ole tilan ensimmäinen huomionarvoinen lajilöytö. Harjun laella on ravinteikasta maata, josta on löydetty muun muassa uhanalaista tummaneidonvaippaa ja muita kämmekkälajeja. Rinteillä taas elää paahdelajistoa.
Tilalliset ovat tarjonneet lajeille asuinpaikkoja muun muassa avaamalla paahderinteen puustoa sekä ennallistamalla metsää hallitulla poltolla.
Hämäläinen kuvaa laakasittiäislöytöä jonkinlaiseksi lottovoitoksi.
”Meillä on tavoitteena, että voisimme saada mahdollisimman moni eliölaji viihtymään talousmetsässä. Nyt kun asiantuntijat oikeasti löytävät niitä lajeja, niin onhan se hienoa, ettei työ ole mennyt hukkaan.”
Metsälaidun tuottaa ruokaa, puuta ja luonnonhoitoa – vanha menetelmä sopii myös nykyaikaan
Isolaakasittiäinen elää maaperässä. Se kaivautuu lantapaakun läpi ja tekee jopa 20 sentin syvyyteen ulottuvan käytävän, johon se siirtää lantaa ravinnoksi jälkikasvulleen.
Hämäläisen mukaan laidunten niitot saattavat olla haitaksi kovakuoriaisille. Laidunta on kuitenkin välillä niitettävä, sillä naudat syövät kasveja valikoiden, ja jäljelle jääneet kasvit alkavat pian vallata tilaa.
Toisaalta tiedetään, että isolaakasittiäinen tarvitsee paahteisen ja matalakasvuisen ympäristön. Siksi niitto on sille myös tarpeen.
”Jos populaatio on pieni, sattuma voi viedä sen. Tarkoituksena on siis saada sitä leviämään.”
Hämäläisen toiveissa olisi, että laji leviäisi myös metsälaitumille avatuille harjurinteille.
Jyrki Lehto arvioi, että olosuhteet saattavat olla ilmaston kuumenemisen myötä otollisemmat isolaakasittiäiselle ja muille lantakuoriaisille. Hän on kerännyt näytteitä myös Ahvenanmaalta ja huomannut, että harvinaistuneet ja kadonneet lajit ovat tekemässä paluuta.
”Ehkä ilmaston lämpeneminen selittää sitä, mutta siinä on varmasti muitakin syitä”, hän sanoo.
Toistaiseksi ei ole kuitenkaan tiedossa, kuinka pieni tai suuri Hämeenkosken esiintymä lähtöjäänkään on. Molemmat löydetyt yksilöt olivat osuneet samaan pyydykseen.
”Ensi kesänä on tarkoitus tutkia Hämeenkosken esiintymää vähän tarkemmin ja laajemmalta alueelta, jotta saataisiin selville, kuinka runsas se laji on Huljalan Tupalassa”, Lehto kertoo.
Jutun lähteenä on käytetty Minttu Katajan Pro gradu -tutkielmaa ”Suomen viimeisen isolaakasittiäisesiintymän koko, rajat ja tilajakaumaan vaikuttavat tekijät” (Helsingin yliopisto 2007).