Rakkolevä on pohjoisen Itämeren tärkeä avainlaji. Kun se voi hyvin, myös leväsiira, leväkotilo ja siloneula voivat hyvin.

Rannassa ahdinpartavyöhykkeen alapuolella huljuva rakkolevä (Fucus vesiculosus) ilahduttaa kesäkulkijaa. Mutta vielä enemmän siitä ilahtuvat lukuisat meren kulkijat kuten katkat ja kalat poikasineen.
”Kookkaana monivuotisena lajina rakkolevä luo elinympäristön kymmenille muille lajeille”, sanoo tutkija Henna Rinne Åbo Akademista.
Rakkolevä saattaa suojaisassa paikassa kasvaa metrin pituiseksi. Se muodostaa usein laajoja kasvustoja, jotka tarjoavat elinympäristön esimerkiksi leväsiiralle, leväkotilolle, sinisimpukalle, särmäneulalle, siloneulalle, kolmipiikille sekä kalojen poikasille.

Tärkein levän laiduntaja on leväsiira. Jos siiroja on todella runsaasti, ne saattavat kaluta kokonaisia rakkolevämetsiä tyhjiksi. Kalliolle, kivelle tai muulle kovalle pohjalle kiinnittyvää rakkolevää voi hyvällä syyllä kutsua meren puuksi ja sen kasvustoja metsäksi. Laji kun on pohjoisella Itämerellä yhtä tärkeä ekosysteemin ylläpitäjä merivedessä kuin puut ja metsät ovat maan pinnalla ja muut suuret ruskolevät isoilla merillä.

Rakkolevä on myös tärkeä avainlaji, jota ilman muut lajit kärsisivät.
”Jos rakkolevä esimerkiksi rehevöitymisen vuoksi katoaisi täältä kokonaan, sen tilalle kasvaisi todennäköisesti matalaa ja tiheää rihmalevää. Se ei pystyisi kuitenkaan täysin täyttämään rakkolevän tehtäviä eri lajien elinympäristönä. Etenkin kalanpoikasille tiivis rihmalevämatto saattaisi olla epäsuotuisampi elinympäristö”, Rinne sanoo.
Rakkolevä on monivuotisena isokokoisena levänä melko hidas lisääntymään. Sen vuoksi se on myös herkkä veden laadussa, suolapitoisuudessa tai valaistusoloissa tapahtuville muutoksille.

”Esimerkiksi rehevöityminen lisää pohjalle sedimentoituneen aineksen määrää, jolloin levän on vaikeampi löytää kovaa kiinnittymispintaa. Samalla myös rakkolevän kanssa elintilasta kilpailevat ja jopa rakkolevän pinnalla epifyyttinä elävät yksivuotiset levälajit saattavat alkaa lisääntyä runsaasti ja vaikeuttaa näin isäntälevän elämää varjostamalla, viemällä ravinteet ja lisäämällä sen painoa”, Rinne kertoo.

Rakkolevien määrä romahti 1970–1980-lukujen taitteessa, jolloin ne katosivat laajalti etenkin Saaristomereltä ja läntiseltä Suomenlahdelta. Romahduksen arvellaan johtuneen osaltaan Atlantilta tulleesta suolapulssista, jolloin veden ravinnepitoisuus nousi äkillisesti. Tämä räjäytti rihmamaisten rakkolevän kanssa elintilasta kilpailevien levien kasvun. Saman aikaan leväsiiralla oli massaesiintyminen, ja siirat popsivat laajoja rakkoleväkasvustoja pelkiksi rankametsiksi.

”Rakkolevä ei ole valitettavasti ainakaan Saaristomerellä onnistunut levittäytymään uudelleen kaikille niille alueille, joilta se tuolloin katosi. Etenkin ulkosaaristossa se puuttuu edelleen monin paikoin.”
Viime aikoina on kuitenkin saatu havaintoja uusista suojaisista kasvualueista, jotka yleensä ovat rakkolevälle epätyypillisempiä.

Kuun kierto vaikuttaa lisääntymiseen

Rakkolevä on ruskoleviin kuuluva makrolevä. Maapallolla kasvaa useita tuhansia makrolevälajeja. Ne ovat monisoluisia, silmin havaittavia leviä, toisin kuin mikrolevät, joiden tunnistamiseen tarvitaan mikroskooppia.
Makroleviä kasvaa eri puolilla Itämerta 30–100 lajia veden suolapitoisuudesta riippuen.
Rakkolevän sisarlaji on pääosin Pohjanlahdella kasvava pikkuhauru eli kapearakkolevä (Fucus radicans), joka kuvattiin tieteelle 2005.

”Tukholman yliopistossa on tutkittu pikkuhaurun lajiutumista rakkolevästä ja niiden mahdollisuutta risteytyä”, Rinne paljastaa.
Pikkuhaurulle on tyypillistä suvuton lisääntyminen, kun taas rakkolevä lisääntyy useimmiten suvullisesti. Molemmat lajit ovat kuitenkin kaksikotisia, eli yksilöt ovat joko naaraita tai koiraita.

Naaras- ja koirasyksilöiden sekovarren kärkiin muodostuvat jo lokakuussa lisääntymisrakkulat eli reseptaakkelit, jotka alkavat kasvaa kevättalvella valon lisääntyessä. Rakkuloissa olevat siittiöt ja munasolut vapautuvat kesällä. Yhtyessään ne muodostavat tsygootin, joka kiinnittyy kovalle alustalle ja uusi kasvu voi alkaa.
”Kuun kierto vaikuttaa tapahtumaan ja solut vapautuvat uudenkuun ja täydenkuun aikaan”, Rinne sanoo.
Yhdessä lisääntymisrakkulassa on joko kahdeksan munasolua tai 64 siittiötä.
”Munasolut ovat painavia, joten ne putoavat varsin lähelle emolevää. Tämän vuoksi rakkolevän on vaikea valloittaa uusia kasvualueita.”

Rakkolevä pystyy lisääntymään myös suvuttomasti kasvattamalla minirakkoleviä tyvensä lähelle, josta ne irtoavat ja kiinnittyvät uudelle kasvupaikalle. Näin se lisääntyy etenkin matalassa suolapitoisuudessa.
Rakkolevä on sukukypsä aikaisintaan kolmevuotiaana.

Kuva: Elina Nuortie / Prolk

Kuva: Elina Nuortie / Prolk

Ilmarakot kannattelevat levää

Rakkolevä on saanut nimensä sen sekovarressa keskijuovan molemmin puolin symmetrisesti sijaitsevista ilmarakoista. Rakkojen avulla levä pystyy kurkottamaan valoon sekä kelluttamaan varttaan, jotta se voi ottaa tarvittavat ravinteet suoraan vedestä.

Avoimella alueella kasvavalla rakkolevällä on vähemmän rakkoja, sillä aallokko auttaa sitä pysymään pystyssä ja myötäilemään vesipatsaan liikkeitä. Suojaisella paikalla, tyynemmässä vedessä kasvavalla levällä taas täytyy olla enemmän ilmarakkoja.

Myös suolapitoisuus vaikuttaa rakkojen määrään. Kun suolapitoisuus laskee, myös rakot vähenevät. Tämä voi olla osasyynä siihen, että Pohjanlahdella alhaisemmassa suolapitoisuudessa elävällä pikkuhaurulla ei ole lainkaan ilmarakkoja.

Rakkolevää on totuttu pitämään ilmentäjälajina eli merkkinä siitä, että vesi on puhdasta. Tämän väitteen tutkija Henna Rinne kuitenkin osittain kiistää väitöskirjaansa varten tehtyjen tutkimuksien valossa.
”Vaikka rehevöityminen kiistatta vaikuttaa rakkolevän esiintymiseen, siihen vaikuttaa myös moni muu tekijä kuten kasvurannan avoimuus. Avoimella rannalla laji saattaa voida hyvin veden korkeasta ravinnepitoisuudesta huolimatta.”

Tällä hetkellä esimerkiksi EU:n vesipuitedirektiiviin liittyvissä seurannoissa mitataan rakkolevän yhtenäisen kasvuvyöhykkeen alarajaa. Veden kirkkauden mukaan rakkolevä kasvaa puolen metrin syvyydestä jopa kymmeneen metriin. Mitä syvemmällä levää esiintyy, sitä kirkkaampaa ja puhtaampaa vesi on – ja sitä vähemmän se on rehevöitynyt.

”Rannikolla kasvuolot vaihtelevat paljon, joten olisi hyvä seurata myös muita makroleviin liittyviä muuttujia, esimerkiksi eri rusko- ja punalevälajien kasvusyvyyksiä tai muutoksia monivuotisten lajien peittävyydessä.”
Rakkolevän ihannekasvuympäristö on kirkasvetinen kalliopohja melko avoimella paikalla.
”Jotta tällaisia kasvuympäristöjä olisi Itämeressä jatkossakin, rehevöitymisen ehkäisyyn pitää panostaa entistä enemmän. Rakkolevien muodostamaa korkeaa ja väljää meren metsää ei mikään muu laji pysty korvaamaan”, Rinne korostaa.

Meren metsäärakkolevä