Vaellusretkellämme elokuussa Lapin Käsivarressa kohtasimme Ylä-Vuontisjärven rantakivikossa minkin, joka teutaroi arviolta kiloisen mateenraadon kimpussa ja yritti raahata sitä parin metrin päähän pesäkoloonsa. Voiko minkki vaeltaa tarhausseuduilta Pohjanmaalta näin kauas ja elää myös talvet lähes puuttomalla ylänköjärvellä?

Alun perin Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva minkki on levinnyt käytännöllisesti katsoen koko Suomeen. Turkistarhoilta karkaa jonkin verran eläimiä, ja kutsumattomat vieraat laskevat niitä jopa tahallaan irti, mutta nykyinen minkkikantamme ei ole mitenkään tarhakarkulaisten varassa.

Minkit ovat yhtä lisääntymiskykyisiä kuin mikä tahansa alkuperäinen nisäkäslajimme, eikä kanta kaipaa enää täydennystä tarhakarkulaisista. Pikemminkin on niin, että tarhoilta irti päässeiden yksilöiden elinmahdollisuudet ovat paljon vähäisemmät kuin jo monta sukupolvea luonnonvaraisina eläneiden minkkien.

Varsinkin Itä-Lapin minkkikanta on peräisin niistä istutuksista, joita Neuvostoliitossa suoritettiin ilmeisesti 1920-luvulta aina 1950-luvulle saakka uuden, arvokkaana pidetyn turkiseläimen kotiuttamiseksi muun muassa Murmanskin alueelle ja Karjalaan. Istutusten vaikutus näkyikin minkin levinneisyydessä 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin eläin levisi selvästi erottuvana rintamana itärajamme yli Itä-Lappiin ja Kuusamoon.

On siis mahdollista, että Käsivarressa havaitun minkin alkuperä ei ole lainkaan Pohjanmaan minkkitarhoilla vaan urheissa valtakunnanrajan ylittäjissä runsaat 30 vuotta sitten. Lapin Käsivarren minkkikanta ei tosin liene kovin runsas, joten tekemänne havainto on mielenkiintoinen. Sisältäähän se tietoa myös lajin ravinnonvalinnasta.

Minkin menestyksen salaisuus onkin monipuolinen ruokavalio, joka takaa, että sille on kesäisin tarjolla runsaasti ravintoa. Lapin talvi saattaa olla kantaa rajoittava tekijä, koska minkkien on silloin turvauduttava lähinnä jokien ja purojen sulapaikoista löytyviin selkärangattomiin, sammakoihin ja kaloihin.