Ruokokerttusen särisevä laulu on niin luonnollinen osa suomalaisen kosteikon tai rantapajukon äänimaailmaa, että lajin saapuminen keväällä jää usein vähälle huomiolle. Vaikka voimakasta onkin, ruokokerttusen laulussa ei ole kuin hetkittäin selkeitä iskuja tai sävelnousuja, laulu on pikemminkin särisevä sävelmatto joka kehystää ruovikkoista rantamaisemaa. Välillä lintu kuitenkin yltyy nopeisiin juoksutuksiin ja matkintoihin, joista voi tunnistaa useiden naapurilajien ääniä, muun muassa keltavästäräkkiä, punajalkavikloa ja liroa. Joukossa saattaa olla myös kuulijalle vieraampia ääniä Afrikan tuliaisina.

Kerttunen tuo esiintymiseensä enemmän näyttävyyttä terhakoilla laululentopyrähdyksillä. Ne taitaa olla suunnattu erityisesti naapurissa laulavalle kilpakosijalle, sillä niitä näkee eniten paikoilla, missä useampi kerttunen laulaa lähellä toisiaan. Lintu nousee säristen ylös pajukosta tai ruo’olta, laulaa ilmassa suu ammollaan muutaman metrin korkeudessa pajukon yllä, ja syöksyy hetken päästä siivet pystyssä takaisin alas reviirilleen.

Laululento tekee selväksi ruokokerttusen reviirin rajoja. Kuva: Markus Varesvuo

Keväällä ruokerttuset saapuvat Suomeen toukokuun alkupuolella, etelän ensimmäiset nykyään jo huhtikuun viimeisinä päivinä. Rengastuslöytöjen perusteella ne viettävät talvensa Saharan eteläpuolella Keski-Afrikassa, lähinnä Sahelin alueelta etelään Sambiaan asti ulottuvalla alueella.

Myöhäistä saapumista keväällä kompensoidaan sinnikkäällä laulamisella. Ruokokerttuskoiras laulaa reviirillään lähes tauotta vuorokauden ympäri, pitäen usein vain pienen iltatauon. Kun se onnistuu lavertelussaan ja löytää puolison, lauluinto laimenee.