Hannu Hautalalle myönnettiin 3.12.2014 Pro Finlandia -mitali. Pro Finlandia on Suomen Leijonan ritarikunnan kunniamerkki. Julkaisimme Juha Kauppisen kirjoittaman jutun Hannu Hautalasta Suomen Luonnon numerosta 3/2012.

Tammikuu 1961. Kuuba ja Yhdysvallat kalistelevat peitsiään maailmanpolitiikan näyttämöllä. John F. Kennedystä tulee Yhdysvaltain presidentti. Ensimmäinen apina lähetetään avaruuteen.

Nämä asiat eivät merkitse mitään 19-vuotiaalle Pohjanmaan Töysästä kotoisin olevalle Hannu Hautalalle, joka astuu Helios-valokuvausliikkeeseen Hämeenlinnan keskustassa tammikuussa 1961. Hautala on tarmoa täynnä. Varusmiespalvelus on juuri päättynyt, ja hän on saanut vuoden pestin värvättynä panssarivaununkuljettajana Parolan Panssariprikaatissa, Hämeenlinnan kyljessä.

Mutta tärkeämpää on, että Hautala on päättänyt ryhtyä luontokuvaajaksi. Hän on jo harjoitellut sellaista elämää: rakentanut linnunpönttöjä, vienyt niitä metsään, tarkkaillut lakeudelle pysähtyneitä muuttavia metsähanhia ladon lautojen välistä lapsuudenmaisemissaan Töysässä.

hautala

Ja valokuvat: ne kiehtovat häntä. Ovat kiehtoneet pikkupojasta asti. Ensimmäisen kameransa Hautala on saanut isältään – puolukoiden poimimista vastaan. Aseen olisi saanut ilman marjanpoimintaa.
Hautala kuvasi pihan ja metsän lintuja ensin alkeellisella Felica-muovikameralla, sitten kaksisilmäisellä Ljubitelilla.
Nyt, talvipäivänä Hämeenlinnan keskustassa, eräs esine erottaa Hautalan oikeasta lintukuvaajasta: järjestelmäkamera. Sellaisen hän ostaa osamaksulla, Exakta-merkkisen, ja teleobjektiivin samalla.
Tiet Hämeenlinnan takamaille ja sitä kautta maailmalle ovat auki nuoren luontokuvaajan pyöräillä.

Luontokuvaajien kenttää ei vielä ole

Keitä ovat suomalaiset luontokuvaajat talvella 1961? Mihin joukkoon Hautala astuu?

Joitain kirjoja on ilmestynyt, kuten Yrjö Kokon merkki­teokset Pessi ja Illusia vuonna 1944, Laulujoutsen 1950, Ne tulevat takaisin 1954 ja Ungelon torppa 1957. Hautalaan nämä eivät ole tehneet vaikutusta. Kokon kirjojen suurin ansio ei ehkä ole kuvissa, vaan teksteissä, joista Hautalakin haltioituu, mutta vasta paljon myöhemmin. Hänen omista teoksistaan Joutsen (1988) on eräänlainen kunnianosoitus Kokon saavutukselle laulujoutsenen pelastajana.
Mutta 1961 Hautala ei koe olevansa Kokon jalanjäljissä. Muista luontokuvaajista on lähinnä hajahavaintoja: Gunnar Granbergin Lintujen elämää ilmestyi jo 1946, Kalevi Raitasuon ja Leo Lehtosen Lintuja tuntureilla 1954. Tekijät ovat melko lailla tuntemattomia suuruuksia. Hautala on tuskin kuullut heistä.

Sen sijaan Allan Paulinin ja Veikko Korkolaisen vuonna 1957 julkaistu Kameramme luonnon kätköillä on kiertänyt Hautalan käsiin ja tehnyt häneen vaikutuksen raottamalla verhoa luontokuvaajien työhön ja elämäntapaan. Korkolaisen Hautala tapaakin myöhemmin, matkustaa tämän luokse Porvooseen, mutta vasta 1980-luvulla.

Talvella 1961, kun Hautala päättää ryhtyä luontokuvaajaksi, ei ole luontokuvaajien kenttää. Kukaan ei ole vielä luontokuvaajan ansioillaan rymistellyt läpi seinistä, suomalaisten alitajuntaan ja tietoisuuteen.

Kotkien kuhertelua mediassa

Lehahdetaan kymmenen vuoden päähän, kevättalveen 1972. Hautala tarpoo kohti piilokojua poikki hämärän suon, jota kotkat asuvat. Jo vuotta aiemmin hän on yhdessä maineikkaan soidensuojelijan Urpo Häyrisen kanssa yrittänyt kuvata kotkaa näillä Keski-Suomen Karstulan soilla siinä onnistumatta. Nyt hän on liikkeellä yksin. Piilokojun viereen Hautala on raahannut sianruhon kotkia houkuttelemaan.

Suomalaiselle luontokuvaukselle on tapahtumassa hetken päästä jotain merkittävää.

Hämeenlinnan-vuoden jälkeen, 1962, Hautala on tehnyt töitä autonasentajana ensin Helsingissä ja sitten Seinäjoella ja myynyt kuviaan sanoma- ja aikakauslehtiin. Ensimmäinen kirja Erämetsän elämää ilmestyi 1968. Korjaamon oven Hautala on painanut takanaan kiinni viimeisen kerran vappuna 1970 saadessaan valtion puolivuotisen taiteilija-apurahan.

”Olen tehnyt oikeita töitä tarpeeksi”, Hautala ajattelee. Lumet ovat karisseet naamalle riittävän monena pakkasaamuna hänen vääntäydyttyään töihin auton alle. Hautala haluaa olla vain luontokuvaaja.

1970-luvun alussa tietoisuus luonnonsuojelusta nousee. Hautalan ammatillinen nousu osuu samaan aikaan. Ympärillä suomalainen luontokuvaus harppoo eteenpäin.

On Teuvo Suominen, Suomen Luonnon tuore päätoimittaja, ympäristönsuojelun voimahahmo. Hän on kirjoittanut ja kuvannut klassikoksi nousevan kirjansa Lintujemme katoava aateli (1967). Suominen on Hautalalle tärkeä. Yhdessä he ovat kulkeneet rinkkoineen erämaita Hautalan apurahakuukausina kesällä 1970. On Eero Murtomäki, myyttinen hahmo, jonka tärkeimmät teokset ilmestyvät 1970-luvulla, mutta jonka esikoisteos, Suo elää (1969), on jo julkaistu. On monia muita uransa alussa.

Mutta palataan kotkasuolle, jonne Hautala on ajanut Helsingistä rättisitikalla pitkäksi venyneen illan jälkeen. Vain vaivoin hän on välttänyt rattiin nukahtamisen.

Aamuhämärissä kaikki menee kerrankin nappiin.
Hautala odottaa kamerassaan iskemätön filmirulla valmiina. Kun kotkat parittelevat auringon noustessa, hän antaa moottoriperän raksuttaa filmin loppuun saakka. ”Tarkennus koiraan keltaisissa jaloissa!”, hän hokee itselleen.
Parittelevat kotkat on Hautalan uran merkittävin kuva. Tapahtumaa ei ole ennen kuvattu missään.

Parittelevat kotkat, Vuoden lehtikuva 1973. Kuva: Hannu Hautala

Parittelevat kotkat, Vuoden lehtikuva 1973. Kuva: Hannu Hautala

Kuva valitaan Vuoden lehtikuvaksi, mikä on edelleen ainoa kerta, kun tuo tunnustus on luontokuvalle suotu.
Parittelevien kotkien myötä luontokuvaus ottaa harppauksen kohti merkittävää tonttia, joka sille nykyään kuuluu.
On vaikea sanoa, kuinka paljon on kotkakuvan ansiota, että suomalainen luontokuvaus nousi 1970-luvun alussa uudelle tasolle, ja kuinka paljon kuva ratsasti aallolla, joka oli muutenkin nousemassa.

Se voidaan sanoa, että ilmiöt vaativat aina toteutuakseen yksittäisiä tapahtumia, joita ilman ilmiö itsessäänkin jäisi epämääräisemmäksi. Parittelevat kotkat on kuva, jonka ympärille suuri osa ilmiöstä, luontokuvauksen noususta, 1970-luvun alussa kiertyi.

Syntyi parrakas, kakkulapäinen luontokuvaajan arkkityyppi, jonka yhä tunnemme, vaikka luontokuvaajat eivät enää nykyään edes näytä siltä. Arkkityyppi on paljolti Hannu Hautalan synnyttämä.

Ääni ja valo löytyvät Kuusamosta

Millainen on Hannu Hautalan kuvaajan ääni 1970-luvulla? Sitä ei varsinaisesti ole. On projekteja, jotka Hautala aloittaa ja vie jääräpäisesti loppuun, kuten vuonna 1977 ilmestynyt Kololinnut ja muut pökkelöpesijät -kirja, jota Hautala teki vuosia. Hän halusi kuvata Suomen kololinnut. Hän halusi kuvata Suomen muutkin linnut. Ja kuvasikin. Jo tässä vaiheessa Hautalan ura puolustaisi paikkaansa luontokuvauksen merkittävimpien joukossa. Mutta lisää on tulossa.
Varsinaisen kuvaajan äänensä Hautala löytää vasta radikaalin elämänmuutoksen myötä.

Haussa oli uusi asuinpaikka jossain erämaan kynnyksellä. Hautala jopa haki vartijan paikkaa Pallas–Ounaksen kansallispuistosta, mutta ei tullut valituksi. Helsinki ei ollut Hautalan mieleen.

1979 oli ratkaisun aika: Hautala pakkasi tavaransa ja muutti Irma-vaimonsa kanssa Kuusamoon, paikkaan, josta tuli hänen onnen maansa. Muutto näkyy Hautalan tuotannossa selvästi. Kuvien aiheet ja kohteet toki muuttuivat, mutta muutakin tapahtui.
Hautala kömpi valoon, niin kuin sisilisko, ja loi nahkansa. Kuviin tuli uudenlainen valolla maalaaminen ja leikittely. Linnut saivat usein väistyä vahvojen valojen, kirkkaiden värien ja laajojen näkymien tieltä. Näistä tuli Hautalan tavaramerkki.

Iso merkitys oli ateljeekriitikko–taittaja Markku Tantulla, joka valitsi kuvat hänen kirjoihinsa lähes diktatorisesti.
Kuukkelin maa (1984), Taigametsän talvi (1990), Kesäyö (1992) ja kuvakieleltään ehkä kaikkein säväyttävin Villi vesi (1994) ovat Hautalan uran peruskiviä. Ulkomaiden ovet aukenivat. Kirjoja käännettiin ranskaksi ja japaniksikin. Kuukkelin maata on myyty 33 000 kappaletta. Se on suunnaton määrä suomalaiselle luontokirjalle.

”Hannu on piilokojussa”

Maaliskuun alussa soitan Hautalalle ehdottaakseni tämän jutun tekemistä. Kukaan ei vastaa.
Hetken kuluttua puhelin soi. Takaisin soittaa Irma Hautala. ”Hannu ei ole nyt kotona. On Korouomassa piilokojussa ainakin huomisiltaan asti”, hän kertoo. ”Siellä ei kännykkä kuulu ollenkaan, niin siksi hänellä ei ole tämä mukana.”

Hannu Hautalaa on syytetty monesta. Liiasta kaupallisuudesta, liiasta itsevarmuudesta – ja sitten ne manipulaatiot: Luontohetkiä-teoksen muutama kuva oli yhdistetty kahdesta eri ruudusta. Yhdistelyä ei ollut kerrottu kirjassa, ja kovilla kierroksilla vellonut manipulaatiokeskustelu oli valmis.

Hautalaa leimaa edelläkävijyys. Ehkä sillä voi osin selittää kuvien yhdistelyt, joita oli lisää seuraavissa kirjoissa, kuten Onnen maassa vuodelta 2005. Sittemmin kuvayhdistelmille on tullut omat sarjansa myös luontokuvakilpailuihin.

Moni ei ole antanut anteeksi manipulaatioita. Sen voi ymmärtää: luontokuvan autenttisuudella on suuri arvo katsojalle.
Manipulaatiosotkuihin voi löytää ymmärtävänkin näkökulman, vaikkei niitä hyväksyisikään. Hautalan harteille putosi Herra Luontokuvauksen viitta 1970-luvulla. Siitä hän ei ole halunnut luopua. Kukapa haluaisi?

Kaiken aikaa Hautala on auliisti jakanut osaamistaan, ottanut halukkaat vastaan kojuihinsa kuvaamaan, kotitalon arkistobunkkeriin nukkumaan. Isä-hahmo. Sellaiseksi ei ole monesta. Hautalasta on ollut, muuten lapsettomasta miehestä.
Lausahdus ”Hannu on nyt piilokojussa” symboloikoon jotain tärkeää 70-vuotiaasta Hautalasta. Hän on luontokuvaaja. Sille hän on pysynyt uskollisena myötä- ja vastatuulessa. Moni hukkaa elämästään innon ja riemun. Jos ne pystyy säilyttämään, on löytänyt oman tapansa elää.

 

Hautalan kuvia Haltiassa
Luontokuvaaja Hannu Hautalan elämäntyötä esittelevä  näyttely Metsän poika on esillä Luontokeskus Haltiassa maaliskuun 2015 loppuun saakka.
Lue lisää >>

Kuuntele Hannu Hautalan tarina Parittelevista kotkista

 

arkistojen aarteitaarkiston aarteita