Olen kuullut väitettävän – ties vaikka itse olisin väittänyt! – että luonnonsuojelu on pohjimmiltaan tai alkujaan konservatiivinen idea. Väite on retorisesti halpa, rakennettu huteralle mielikuvalle konservatiivista yleisesti suojelunhaluisena, hellämielisenä ihmisenä, onhan latinan conservare suomeksi ’suojella’.

Tosiasiassa konservatismi, joka on poliittinen asenne, ei juuri liity luonnonsuojeluun, joka on lähinnä toimintaa, tuhon estämistä, hanttiin panemista puskutraktoreille, saastuttajille ja muille planeettamme rumentajille. Suojella on teon sana, ja luonto on luonnonsuojelijalle jotakin kouriintuntuvaa, aistittavaa. Stereotyypillinen konservatiivi taas on mieluiten tekemättä mitään. Hän sanoo: ”Älä koske! Menee rikki.” Se on pelkkää puhetta. Konservatiivi on haaveilija.

Mitä hän sitten suojelee, kun hänet on sillä perusteella nimettykin?

Ei ainakaan luontoa. Siitä ikävästi todistaa jo se, että puolueet Suomen eduskunnassa äänestävät luonnon alistamisen ja raatelun puolesta sitä innokkaammin, mitä paremmin niiden politiikkaa voi kuvailla konservatiiviseksi. Haaveilijana konservatiivi arvostaa enemmän metafysiikkaa kuin fysiikkaa. Hän tahtoo suojella aineettomia asioita, kuten tapoja ja tottumuksia, perinteitä ja instituutioita. Sen sijaan hän ei paljon ymmärrä konkreettisten asioiden, kuten kukkien, lintujen tai ilmakehän päälle. Outo tyyppi!
Asiaa ehkä selventää eräs käsite-erottelu.

Sanoilla luonto ja ympäristö tarkoitetaan joskus samaa. Erityisesti monen poliitikon suussa sana luonto ilmeisesti tuntuu liian väkevältä (paitsi jos on tarkoitus puolustaa jotakin patriarkaalista normia, jota voi kutsua ”luonnolliseksi”). Ympäristö on kuitenkin eri asia kuin luonto. Se on suunnittelun, miksei vahingonkin tulosta. Aina voidaan tehdä uusi suunnitelma tai korjata vahinko.

Ostoskeskus, kävelykatu ja Tampere ovat ympäristöä. Myös avioliitto ja kansallisvaltio ovat ympäristöä, keksittyjä ja tietoisesti ylläpidettyjä asioita. Kättely on ympäristöä. Kaikki, mitä sanotaan kulttuuriksi, on ympäristöä – kaikki se, mitä konservatiivi haluaa suojella, vaikka meillä on sen muokkaamiseen jopa velvollisuus. Rauhoitettu kulttuuri näivettyy ja kuolee pois.

Karrikoimani konservatiivi luulee ympäristöä luonnoksi. Oikeaa luontoa hän taas pitää joko raaka-ainevarastona tai ehkä jonkinlaisena kulttuurin taustakuvana.

Mitä luonto sitten on? Lyhyesti: jotain, mitä me ihmiset emme ole tehneet. Luonto ei kysy meiltä mitään. Pääskyset eivät piittaa lennonjohdosta saapuessaan kerran vuodessa Pohjolaan. Tuuli puhaltaa ja homesieni kasvaa missä tahtoo. Luonto luo, eikä meillä ole hajuakaan, mitä se luo seuraavaksi. Me emme ymmärrä luontoa. Ymmärrämme vain ympäristöä.

Se on tärkeä ero – ja syy, miksi suojelun täytyy kohdistua luontoon eikä ympäristöön.
Sillä vaikka luonto on konkreettinen, sillä on kaikki voimat ja vallat. Ja jos joudumme sen kanssa vihoihin, olemme hukassa, sillä luonto synnyttää hirviöitä yhtä vaivattomasti kuin kissanpoikia ja leppeitä kesäiltoja.