Muutimme kesällä esikaupunkiin. Valitsimme vihreän ja läpeensä keskiluokkaisen rivitaloalueen, koska olemme vihreä ja jos emme pohjia myöten, niin ainakin syvälle keskiluokkainen perhe. Hyppy 1950-luvun lähiöön entisestä työläiskaupunginosasta, joka nykyään on liian keskiluokkainen jopa meille, oli kuitenkin suurempi kuin olisi arvannutkaan.

Oudointa oli se, että luonto tuli lähemmäs, paljon lähemmäs. Vallilassa äärimmäisin luontokokemus oli poppelinvillan tupruaminen tuuletusaukoista sisään. Kun lähti ”ulos”, oli yhä sisällä, eikä paljasta maata aina tullut koskettaneeksi koko päivänä.

Nyt säätilat tuntuvat kasvoilla heti eteisen kynnyksen jälkeen. Keittiössä ja kylpyhuoneessa on kummassakin vartiossa oma huonehämähäkki. Kesäiltoina ikkunoista sujahteli sisään monenkokoista siivekästä. Takapihalla, omalla pikku maakaistaleellamme, kuljeskelee siilejä, sammakoita, oravia, hiiriä ja päästäisiä ja lintuja, joiden nimiä en tiedä. Kasveihin, miten ne liikkuvat ja muuttuvat, olen kiinnittänyt huomiota oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Kesän rapistuminen syksyksi on viimeksi lapsena ollut yhtä kouraantuntuva.

Hämmentävää! Olen aina rakastanut kaupunkia, katuja, joita ei kukaan voi väittää omikseen, tilaa, joka on täynnä merkityksiä ja henkii jo pelkän runsautensa ja monimuotoisuutensa ansiosta avoimuutta ja suvaitsevaisuutta. En tiennyt, että osaisin nauttia myös luonnonläheisyydestä.

Luonnossa aistii eksoottisen, hurjan vapauden läsnäolon. Päästäiset eivät työtä tee eivätkä kehrää. Eivät ne laske päiviä, vastaanota postia, käy oikeutta, täytä lomakkeita. Ja kun ne sitten kuolevat kurjasti kesken kaiken – jo parikin kertaa on joku entisistä kerrostalokissoistamme sännännyt sisään saalis suussaan! – ei se niin kamalaa ole; lomakkeet olisivat paljon pahempi kohtalo.

Turvallisuudella ja mukavuudella ei ole mitään tekemistä vapauden kanssa. Ja meillä ihmisillä on voimakas taipumus hylätä vapaus, jos se on turvallisuuden ja mukavuuden vaihtoehto. Modernin kulutusyhteiskunnan seireenilaulua ei voi vastustaa. Juuri sitä me pakenemme luonnon helmaan, mutta palaamme joka kerta.

Rohkenen käyttää me-pronominia. Uskon, että koko lajimme on kolonialisoitu. Vanhan ajan kolonialisteilla oli menetelmä vastahankaisten alkuasukkaiden varalta: kidnapataan pari yksilöä, hemmotellaan heitä ja päästetään takaisin, viemään heimonsa keskuuteen viestiä valloittajien ystävällisyydestä ja ihanista lahjoista. Niin mekin olemme myyneet vapautemme keskuslämmityksestä ja taulutietokoneesta. Me kaikki. Vae victis!

Tosin Bengalinlahdella on pieni Pohjois-Sentinelin saari. Sen asukkaat ovat viimeiset 60 000 vuotta puolustautuneet maailman turmelevilta huuruilta ja elävät yhä ilman laitteita ja lomakkeita, vapaina kuin sammakot Helsingin Keskuspuistossa.

Tuolla pikku saarella asuvat maailman sankarillisimmat ihmiset. Kannattaa ajatella heitä. Pelkkä tieto, että aito vapaus on mahdollista myös ihmisille, auttanee meitä kolonialismin uhreja sietämään tragediaamme.

Tilaa Suomen Luonto -lehti 9/2013.
Tilaa Suomen Luonto kotiisi >>>
Digitaalinen näköisversio Lehtiluukusta >>> 4 €.
Suomen Luonto on nyt myös App Storessa ladattavissa iPhoneen ja iPadiin! Lataa sovellus >>

Nylén

Tilaa uudistunut Suomen Luonto!

Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelua, tilaa lehti tai digilukuoikeus!