Jos lähtee loppusyksyn päivänä merelle veneilemään, voi nähdä saman kuin tutkija Lari Veneranta. Hän on nähnyt karisiikojen kutevan. Ja ennen kaikkea kuullut.

”Ne alkavat kutea siinä kolmen–neljän aikaan iltapäivällä, kun ilta hämärtyy”, Veneranta kertoo. ”Kun on sattunut olemaan tähtikirkas syksyn pakkasyö ja ihan tyyntä, on kuullut, kuinka ne pärskäyttelevät.”
Nykyisin karisiian luonnonkutua tapahtuu etupäässä Merenkurkun ja Perämeren alueella. Toinen suurikasvuisempi siikamuoto, vaellussiika, nousee jokiin kutemaan.

Venerannan mukaan siikojen käyttäytyminen kudulla eroaa lohen ja taimenen käyttäytymisestä. Siiat eivät nimittäin tee kutupesää vaan uivat pohjalta pintaa kohti rinnakkain ja vapauttavat mädin ja maidin uinnin aikana. Näin hedelmöittynyt mäti leviää joka puolelle merenpohjaa.

Tämä kututapa tuottaa hyvin, jos pohja on hyvässä kunnossa, mutta yhä harvemmin se on. Merikutuiset siikakannat ovat heikentyneet rehevöitymisen takia, kun pohjat ovat liettyneet. Niille on pahasta myös ilmaston lämpeneminen, joka on lyhentänyt jäätalvia.

”Kun meren päällä on jääkansi, se suojaa kehittyvää mätiä aalloilta ja virtauksilta. Tukahduttavaa sedimenttiäkään ei silloin pääse valahtamaan mädin päälle”, Veneranta kertoo.

Parhaita paikkoja siian kudun tarkkailuun ovat 1–4 metrin syvyiset kasvittomat, karkeat sora- ja hiekkapohjat. Usein hyvät kutupaikat ovat kalastajien tiedossa, joten niille on laskettu verkkoja, elleivät ne ole kutuaikaan rauhoitettuja.

Vinkki: Kutu alkaa, kun päivän pituus lyhenee runsaaseen kahdeksaan tuntiin ja veden lämpö on 7,2–3,5 astetta. Saaristomerellä kutu koittaa marraskuun puolella, Merenkurkussa loka–marraskuun vaihteessa, ja Perämerellä lokakuun puolivälin tietämillä.