Tammikuun viimeisellä viikolla kuljen kumppanini Hannun kanssa Porin lentokentän tiheässä tienvarsipajuviidassa. Hannu tittelöi itsensä peikonmetsästäjäksi.

”Missä kuuluu peikon murinaa, ovat kämmenet lähellä”, hän sanoo virneen kanssa. Sitten kuuluu äänetöntä murinaa ja Hannu osoittaa lähellä olevaa pajun oksaa: ”Siinä!”

Ja tosiaan pajun oksilla on merkillisiä ulokkeita, kuin turvonneita sormia. Osa niistä on pieniä, ikään kuin yksittäisiä sormia.

”Jossain lähellä on emopeikkokin”, Hannu sanoo ja samassa hän keksii kämmenenkokoisen lätyn puristuneena pajun oksan pinnalle.

Sen pinta on kauniin kiiltävä ja oranssinruskea. Reunat ovat vaaleammat. Keskellä on vihreää, ilmeisesti viherlevää. Sormet puristavat oksaa kouristuksenomaisesti, ne haluavat pitävän otteen. Koura saattaa kurottaa sormensa toisenkin oksan ympärille ja kahlitsee sen samaan kättelyyn.

Trollhand, kuten ruotsalaiset sanovat, peikonkämmen. Suomeksi laji on nimetty arkisen tylsästi liuskapielukseksi. Kaiken kaikkiaan ilmestys muistuttaa eksoottista jäkälää tai ulkoavaruuden eliötä.

Loppujen lopuksi löydämme parista paikasta useita kymmeniä liuskapieluksia.

Liuskapielus on kotelosieni, jonka sormiliuskainen itiöemä on itse asiassa alustapahka, johon itiöitä sisältävät kotelopullot ovat uppoutuneet ja näkyvät pieninä pisteinä.

Liuskapielus kasvaa mielellään pajuilla ja tuomilla, mutta voi toki hakeutua muillekin lehtipuille, kuten syreeni- tai pähkinäpensaisiin. Yleensäkin potentiaalisen liuskapieluspaikan voi löytää arkisista maastoista, tien- tai ojanvieruspensastosta, maannousemarantojen tiheiköistä ja rantaryteiköistä.

Liuskapielus vaikuttaa selvästi yleistyneen, joten siihen voi tutustua nykyisin jo toistuvasti. Sen voi löytää mihin aikaan vuodesta hyvänsä, mutta paljaan lehdettömänä aikana se on vaivattomin huomata.

Kun kirjoitin tästä sienestä vuosituhannen alussa, siitä tunnettiin vain parikymmentä kasvupaikkaa koko Suomesta. Näiden joukossa oli myös lajin edelleenkin pohjoisin havainto, kääpätutkija Tuomo Niemelän löytö Utsjoelta 8.9.1970. Tällöin sen arveltiin suosivan mereistä ilmastoa.

Luomuksen lajitietokeskuksen ylläpitämä laji.fi -havaintotietokanta antaa tulokseksi 41 löytyä, mutta lukuisia havaintoja on vielä kirjaamatta. Edelleenkin havainnot painottuvat Pohjanlahden rannikon pensaikkoalueisiin, mutta myös sisämaasta on paljon löytöjä. Lajia on osattu etsiä, mutta se lienee todellisuudessakin lisääntynyt. Peikonmetsästäjä Hannukin sanoi tietävänsä toistakymmentä paikkaa jo pelkästään Porin seudulta.

Yksi vaatimus liuskapieluksella vaikuttaa olevan. Se haluaa kättelykumppanikseen ruskovuotikka-nimisen kääväkkään. Ruskovuotikka on meillä yleinen pensaikoiden laho-oksien sieni, joten kasvualustaa liuskapieluksella kyllä riittää. Ei olla varmoja, onko se ruskovuotikan loinen vai seuraajalaji, laji joka hyötyy ruskovuotikan lahottamasta puuaineksesta. Veikkaisin jälkimmäistä.

Liuskapielus kasvaa useimmin pajujen ja tuomen oksilla, joskus muillakin lehtipuilla, kuten syreenillä tai pähkinäpensaalla. Kuva: Lasse Kosonen

 
Etsintäkuulutus: ilmoita liuskapielushavaintosi!

Liuskapielus on merkillisen näköinen kotelosieni, joka muodostaa huomiota herättävän itiöemän pajujen oksille. Itiöemä voi olla puolen kämmenen kokoinen. Sen sormimaiset ulokkeet luovat mielikuvan paisuneista sormista tai eksoottisesta kaukomaiden jäkälästä.

Varmimmin liuskapieluksen löytää tiheästä pajukkoviidasta tai maannousemarantojen rantapajukoista. Se kasvaa mieluusti myös tuomen oksilla, mutta aina ruskovuotikka-nimisen kääväkkään seurassa.

Laji näyttää viime vuosina selvästi yleistyneen. Sitä on löydetty etelästä pohjoiseen, peräti Utsjoelta asti. Runsaimmin sitä esiintyy länsi- ja lounaisrannikolla, mutta sisämaassakin sitä kasvaa siellä täällä.

Nyt liuskapieluksen levineisyyttä kartoitetaan! Ilmoita löytösi sieniasiantuntija Lasse Kososelle osoitteeseen luontolasse@gmail.com

Kerro kasvupaikan lisäksi kasvualusta (paju, tuomi vai joku muu) ja summittainen runsaus. Valokuvat ovat myös tervetulleita!

Teksti ja kuvat: Lasse Kosonen