Chileläinen runoilija Pablo Neruda kirjoitti aikoinaan oodin sitruunalle ja halkojen tuoksulle. Oodia sienille hän ei kirjoittanut, mutta nyt syksyisen haikea melankolia kutsuu minua tarttumaan työhön, sillä sienissä piilee erityistä runollisuutta.

Niin. Taivaalla roikkuu harmaa pilvimassa ja syksyn viileys kamppailee loppukesäisen nihkeyden kanssa, tekee olon hieman vaikeaksi. Pitäisi taas orientoitua johonkin suuntaan, saada tolkku kalenteriin, tilata kansalaisopiston kurssit, varata liput konsertteihin, jotka on myyty loppuun jo aikoja sitten.

Hankalana päivänä sammalmättäiden vihreys virvoittaa sielua ja tuulenpuuska vie pois huonon ajatuksen. Tuolla näkyy oranssi matto, kantarelliapaja, jonka yöllinen sade on huuhtonut puhtaaksi. Mustatorvisienet, nuo piiloutumisen mestarit, löytyvät samoista paikoista kuin edellisinä vuosina, miten uskollista, kiitos! On vain maltettava pysähtyä, hiljentyä, kumartua ja katsoa. Siinä missä ei hetki sitten näkynyt mitään, marssii nyt mustien trumpettien kulkue. Ja jos pysyy aivan hiljaa, kuulee hiljaisen musiikin.

Kehnäsienten hopeanhärmäiset kärjet pulpahtelevat sammalikosta. Joudun harrastamaan pientä ikäsyrjintää, sillä kelpuutan koriin vain nuorukaiset. Kehnäsienivanhukset saavat jäädä rupattelemaan keskenään, en häiritse teitä, anteeksi, olette hieman puisevia.

Ja entäpä sitten mustavahakkaat, metsän herkät taiteilijasielut, jotka hajoavat helposti koriin? Pähkinänruskea lakki näyttää herkulliselta, ja kun mustavahakkaan pilkkoo pannulle, keittiön tosiaan täyttää imelän pähkinäinen tuoksu.

Vedän syvään henkeä ja olen hetken aikaa maailmassa kauan sitten. Olen keräilijä, joka ei ole oppinut vielä metsästämään. Olen maailmassa, jossa ihminen ei ole tappanut ketään, ei ole osannut tappaa, ei ymmärtänyt tappaa, ei hakata metsiä, ei padota koskia, ei rakentaa ydinvoimaloita, ei valjastaa mitään omaksi hyväkseen. Sellainenkin aika on ollut. Jossain vaiheessa kaikki nuo ajatukset kuitenkin ovat juolahtaneet ensimmäisen kerran mieleemme, myös tappamisen ajatus. Ja samalla ihminen on alkanut ottaa luontoa valtaansa, koska sehän on aivan liian arvaamaton, hallitsematon, ei tottele meidän käskyjämme.

Kumarrun poimimaan kivitatin, metsän kuninkaan, ja tunnen saappaiden alla painuvan pehmeän sammaleen. Nyt jokainen askelkin tuntuu liian väkivaltaiselta. Sienirihmasto venyy saappaan alla ja jatkuu kauas, tuhansien, kymmenien tuhansien vuosien päähän, savannille. Tunnen jännittyvät lihakset, jalkojen liikkeen, juoksemisen voiman ja vauhdin.

Istun kannon nokassa, moderni ihminen, jolla on länsimaiset ongelmat ja selkävaivoja. Ja kun jatkan syksyistä metsäkävelyä, tiedän, että siinä pienessä liikkeessä, urbaanin ihmisen askelluksessa, lymyää häivähdys minun esi-isistäni, jotka kerran kulkivat paljain jaloin, kumartuivat poimimaan samoja sieniä, ihmettelivät niiden muotoa ja makua, eivätkä osanneet vielä tappaa.

esi-isätsienestyssyksy