Bussi kurvaa pysäkille Raja-Taskilassa Oulun keskustan pohjoispuolella. Alueen asukkaat ovat arjen askareissa ja taajamassa on hiljaista.

Kävely Letonniemen rantametsään kestää vain hetken. Edellispäivän lumisade on tarttunut oksiin, eikä vasta valjennut päivä oikein jaksa paistaa niiden lomasta pitkoksille. Vesi on vallannut metsänpohjan, ja kun vastaan tulee koiranulkoiluttaja, täytyy ohittamisen koreografiaa pähkäillä hetki.

Patikan joutuessa latvus harvenee ja valo lisääntyy. Täällä mikään ei kasva suoraan. Puut kasvavat kituliaasti ja peittyvät jo nuorina monenlaisiin jäkäliin. Letonniemi on nuorta maankohoamisrantaa, ja maisema muuttuu vähän joka vuosi.

Letonniemessä kasvien täytyy kestää ajoittaista tulvaa. Kuva: Anna Tuominen

Jääkauden aikana Suomea peitti enimmillään jopa kolmen kilometrin paksuinen jääkansi, joka painoi maata kuopalle. Tuon lommon oikeneminen jatkuu yhä, ja nopeinta se on juuri täällä Perämeren pohjukassa, jossa maa kohoaa merestä noin sentin vuosivauhdilla.

Paljastuva maa ei ehdi kauaa odotella tyhjänä. Ensin siihen ennättävät märkää maata sietävät ruohovartiset kasvit, kuten järviruoko ja mesiangervo. Kun maa yhä kohoaa ja kuivuu, siihen juurtuvat nopeakasvuiset lehtipuut, kuten lepät, pajut ja koivut. Hiljalleen lehtipuiden sekaan ilmestyy myös kuusi. Letonniemessä kuusi on saanut roiman varaslähdön, sillä niemen tyvelle on istutettu talousmetsää, joka kurkottaa kiilana keskelle luonnonsuojelualuetta.

Letonniemessä näkyvät kaikki maankohoamisen kasvillisuusvyöhykkeet, ja siksi se onkin rauhoitettu sekä Oulun kaupungin puolesta että Natura2000-alueena.

Tiukan suojelun vuoksi esimerkiksi polulta poistuminen on kiellettyä, mutta juuri nyt ei juolahtaisi mieleenkään lähteä seikkailemaan vetisten silmäkkeiden täplittämään metsään.

Polku liittyy leveään ja paikoin mutaiseen metsätiehen. Tie päättyy Pispanlettoon, niemenkärkeen, joka vielä joitain vuosikymmeniä sitten oli saari. Nyt niemen nokassa on nuotiopaikka, katos eväiden syömiseen sekä lintutorni, josta ei tähän vuodenaikaan näy kuin muutama varis ja kaksi pilkkijää. Istahdan juomaan kahvit katokseen, jonka reunassa lukee isoin kirjaimin ”ISI KÄVI TÄÄLLÄ.”

Toivottavasti pilkkijöillä on riittävä turvavarustelu! Kuva: Anna Tuominen

Retkikahvi jäähtyy nopeasti termarin ulkopuolella. Kuva: Anna Tuominen

Jatkan matkaani Letonniemen ympäri, ja juuri kun maisema taas peittyy metsään, puiden takaa kuuluu laulujoutsenen kevättä kutsuva toitotus. Se lentää merelle päin ja ääni hiipuu pian kuulumattomiin. Liekö päättänyt, että lähtee sittenkin vielä käväisemään etelässä.

Metsä kasvaa jälleen korkeutta joka askeleella, kunnes yhtäkkiä näkymä avartuu ja polun katkaisee lainehtiva sohjoinen lätäkkö. Vesi kiemurtaa rannasta pitkälle metsään, eikä allasta ole mitään mahdollisuutta kiertää. Punnitsen kenkieni vedenpitävyyttä ja astelen varovasti edellisten kulkijoiden jälkiä pitkin, kunnes yhtäkkiä kenkä uppoaa.

Hätkähdän ja käännyn vauhdilla takaisin. Joka loikalla kenkä painuu syvemmälle ja vesi loiskuu. Kuivalla maalla tajuan, että samalla höntyämisellä olisin jo vastarannalla. Lyhyen hengityksen tasaamisen jälkeen kasaan hermoni ja luikin toiselle puolelle. Odotan pahinta, mutta sukat pysyvät kuin pysyvätkin kuivina. Mitä nyt lumi vähän paakkuuntuu märkiin lahkeisiin.

Niemen keskellä metsä on ehtinyt kasvaa korkeaksi. Kuva: Anna Tuominen

Puiden lomasta alkaa pilkottaa punaiseksi maalattua betonia, ja saavun pienen, eksyneen näköisen majakan luo. Rakennuksen alareunaa kiertää leveä graffitivyö ja sen lasit on rikottu. Majakan nimi on Koskelan loisto. Aikanaan se ohjasi laivoja läheiseen Toppilan satamaan, mutta viimeiset parikymmentä vuotta se on saanut seistä pimeänä ja peittyä metsään. Nyt lähimpään rantaan on jo pitkälle toistasataa metriä veden korkeudesta riippuen.

Polun loppu kulkee korkeiden puiden lomassa ja istutettua kuusikkoa viistäen. Pieni sinitiaisparvi hyörii puiden latvoissa ja punatulkut viheltävät. Opastaulu vinkkaa pikkutikan viihtyvän alueella, mutta tällä retkellä sitä ei näy.

Talvijuurekkaat kasvavat repaleisella rungolla. Kuva: Anna Tuominen

Metsätähti ei ole vielä antanut talvelle periksi. Kuva: Anna Tuominen

Kymmenen minuutin kuluttua olen jo bussipysäkillä ja puolessa tunnissa Oulun keskustassa. Tällainen luonnonsuojelualue kaupungin kupeessa on kuin täsmäisku arjen stressiä vastaan. Retken kruunaa höyryävä kaakao kermavaahdolla.

jääkausiletonniemiluonnonsuojelualueluontopolkumaankohoamisrantamerenrantaOulu

Tilaa uudistunut Suomen Luonto!

Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelua, tilaa lehti tai digilukuoikeus!