Suomen Luonto -lehden numerossa 8-2023 valokuvaaja Paula Humberg palaa lapsuutensa luontokohteille Vantaan Korsoon. Juttu herkisti muistelemaan lähiluontoa oman lapsuuskodin ympäristössä. Miten pieni puistonnurkkaus tuntui oikealta metsältä, ja pihan hoitamattomat kolkat ja lehtikomposti tuntuivat olevan täynnä kätkettyjä aarteita ja pieniä eläinystäviä. Piirsin kartan lintujen lempipaikoista pihassa, ja seurailin leikkimökin alle asettunutta siiliä. Unelmoin fasaanin pyrstösulasta, mistä lintu ei ihmeekseni suostunut luopumaan edes takaa-ajamalla.

Lapsuuden lähiluontokokemuksista kumpusi luontoharrastus, ja vanhemmiten ymmärrys siitä, että pihaamme pitävät kotinaan muutkin kuin minä, ja noilla muunlajisillakin on oikeutensa.

Me voimme opettaa lapsiamme kunnioittamaan luontoa, mutta pysyvimmin muistijäljen jättävät ja luontosuhdetta luovat omat luontokokemukset ja oivallukset niillä pienimmilläkin vihertilkuilla.

Lähiluontoa uhkaava maankäyttö ja eliöiden eettiset oikeudet ovat juuri nyt suurennuslasin alla Jyväskylän yliopistossa, jossa apulaisprofessori Teea Kortetmäen hanke rakentaa uusia ajatusmalleja maankäytön ympäristöetiikkaan. Ihmisten käytössä olevaa maa-alaa tulisi tarkastella yhteisasutettuna elin­ympäristönä, jossa ihminen on vain yksi asukas- ja käyttäjälaji muiden kanssaeläjien joukossa. Siksi eettisesti hyväksyttävän maankäytön pitäisikin turvata maa-alueiden asutettavuutta laajalle lajijoukolle.

Tuota teoriaa vasten tuntuu kolkolta, kun Helsingin seudun ympäristöpalvelujen tiedote markkinoi rakentamatonta kaupunkiympäristöä kerros­talovarantona ja toimitilavarantona. Se luo tunteen, että ei vain lapsilla, vaan myös meillä aikuisilla on vielä paljon opittavaa.