Itämeren mikrolevillä on syyttä huonohko maine. Sinilevät ovat bakteereita, mutta ovat myrkyllisillä kukinnoillaan ”aiheuttaneet” mainehaitan koko isolle mikrolevien ryhmälle. Voimakkaat sinileväkukinnat ovat kuitenkin pitkälti ihmistoiminnan seurausta.

Mikrolevät ovat monella tapaa meriekosysteemin keskeinen osa. Ne ovat tärkeää ravintoa meren muulle eliöstölle ja tuottavat yhteyttäessään happea, toimien myös hiilinieluna.

Viime vuonna Åbo Akademin tutkijat osoittivat että Saaristomeren mikrolevät ovat sopeutuneet Itämeren lämpemiseen jo 1960-luvulta lähtien. Tutkija Conny Sjöqvist kertoo, että ympäristöolojen muuttuessa ja veden lämmetessä Skeletonema marinoi -piilevien fysiologia on muuttunut monella tavalla. Levien optimaalinen kasvulämpötila on noussut 0,89 asteella, ja leväsolujen muoto on muuttunut: nykyiset aiempaa leveämmät leväsolut ovat tehokkaampia ottamaan vedestä ravinteita. Myös levien yhteyttäminen on erilaista ja lämpöstressin sietokyky parempi kuin 1960-luvulla. Lisäturvana piilevällä on muitakin suojamekanismeja. Kun kasvu ei ole mahdollista, mikrolevät kykenevät muodostamaan niin sanottuja leposoluja, jotka vajoavat merenpohjaan ja hautautuvat sedimenttiin odottamaan parempia aikoja.

Levien optimaalinen kasvulämpötila on noussut 0,89 asteella, ja leväsolujen muoto on muuttunut.

On järkeenkäypää, että aistiessaan ympäristöolojen muutoksen mikrolevä reagoi ja pyrkii heti sopeutumaan. ”Alkeellinen” levä toimiikin monimutkaisessa tilanteessa fiksummin kuin me ihmiset. Olemmeko me yhtä hyvin sopeutuneet ilmaston kuumenemiseen ja torjuneet sitä kaikin mahdollisin keinoin? Vaikka punaisia varoitusvaloja vilkkuu siellä täällä, ryhdymme kovin verkkaisesti laajamittaisiin korjaaviin toimiin. Yhteiskuntakulttuuri, arvot ja tarpeet hämärtävät ajatteluamme priorisoimaan asioita väärin, sivuuttamaan tiedon ja itsesuojeluvaiston.

Lehden välissä olevan Elävä Itämeri -julisteen lajeista joka toinen on silmälläpidettävä tai uhanalainen. Vielä nyt Itämeri kuitenkin on elävä, ja suojelun ja pelastamisen arvoinen. Itämeren eliöstö ei ole aivan niin hauras kuin usein kuvitellaan, vaan pystyy, kuten mikrolevät, sopeutumaan monenlaisiin elinympäristömuutoksiin – toki vain tiettyyn rajaan asti. Se antaa meille hiukan aikaa Itämeren pelastustyölle. Mutta ei loputtomasti.