Lokakuun alkupäiviin osuu peukaloisen muuton huippuhetki. Juuri nyt kymmenen gramman painoiset linnut räpyttävät siipiään jossain Itämeren yllä matkalla Ruotsin kautta läntisen Euroopan talvehtimisalueille.

Peukaloinen on niitä lintuja, joita ilmaston lämpeneminen on suosinut ja jotka ovat viime vuosikymmeninä hivuttautuneet pohjoista kohti. Laji on runsastunut Suomessa, ja pesimäkannan kooksi arvioitiin viime Lintuatlaksessa 50 000–120 000 pesivää paria. Yhteensä peukaloisia asustaa Euroopassa jopa 40 miljoonaa. Toisin kuin meillä, etelämpänä se on paikkalintu.

Euroopan lisäksi näitä pikkuruisia hyönteissyöjiä elää laajalla alueella ympäri pohjoista pallonpuoliskoa, mutta ne on tapana jakaa joko useammaksi lajiksi tai ainakin 3–6 eri alalajiksi. Höyhenpeitteen perusteella alalajeja on nimetty jopa 44. Meidän lajimme tietellinen nimi on Troglodytes troglodytes, erotuksena muun muassa Pohjois-Amerikan itärannikolla esiintyvästä sisarlajista Troglodytes hiemalis, joka kuuluu samaan sukuun.

Laji on suomalaisille tuttu kosteista kuusimetsistä ja puronvarsiryteiköistä. Pieneltä linnulta ei puutu luonnetta, vaan koiras ilmestyy usein laulamaan tunkeilijan nenän alle rinta kaarella, pyrstö terhakkaasti pystyssä. Peukaloisen laulua kesäisillä pesimäreviireillä on tutkittukin, ja tiedetään, että kukin peukaloiskoiras hallitsee useita murteita. Naapurilinnut osaavat usein samat murteet, mutta vain parin kilometrin päässä laulu voi olla jo aivan erilaista.

Laulumurre on ollut avain myös peukaloisten lajiprobleeman purkautumiseen: Yhdysvalloissa itä- ja länsirannikon alalajien laulun huomattiin eroavan selvästi toisistaan. Itärannikolla se muistutti enemmän eurooppalaisten peukaloisten laulua kuin Yhdysvaltain länsirannikon peukaloisten. Kymmenen vuotta sitten lintujen perimää tutkimalla vahvistui, että kaksi alalajia kannattaa jakaa eri lajeiksi. Niiden erkaantuminen toisistaan lienee tapahtunut jo ennen Pleistoseenia, yli 2,6 miljoonaa vuotta sitten, suurten jääkausien aikana.

Peukaloinen

Troglodytes troglodytes

Koko: Pituus 9–10,5 cm, paino 8–11 grammaa.

Tuntomerkit: Pikkuriikkinen, päältä punaruskea, poikkiraidallinen hyönteissyöjä, jolla on kokoonsa nähden kova ääni. Vikkeläliikkeinen ja levoton puronvarsien ja tiheiden kuusimetsien asukki. Tunnusomainen tapa seisoa ryhdikkäänä, lyhyt pyrstö pystysuorassa.

Ääni: Laulu sirittävä, luritteleva, nopeakuvioinen säe. Varoitusääni rätisevä ’zerrrrr’ tai terävä ’tjock! tjock!’

Pesintä: 5–7 vaaleaa ruskeapilkkuista munaa, pesä usein piilossa kaatuneen puun juurakossa. Kasattu pikku risuista ja sammalista, käyntiaukko sivusta. Vain naaras hautoo. Haudonta 14–16 pv, pesäaika 19 pv.

Levinneisyys: Pesii laajalti Euroopassa ja Venäjän eurooppalaisissa osissa sekä Kaukoidässä Baikaljärven itäpuolella. Suomessa tavanomainen kesävieras Oulun eteläpuolella, pohjoisempana yksittäisiä pesintöjä. Pesimäkannan koko vaihtelee vuosittain.

Ravinto: Selkärangattomat eläimet.

Muutto: Syys–marraskuussa, huippu lokakuun alussa. Talvehtii Länsi- ja Keski-Euroopassa. Palaa huhti–toukokuussa.

Uhanalaisuus: Elinvoimainen (LC)