”Vanhempani ovat kertoneet, että noin neljävuotiaana minulta kysyttiin, mikä minusta tulee isona. Vastasin ärrä sorahtaen, että lintutieteen tohtori. Jo silloin linnut olivat minulle ykkösjuttu.

Isäni keräsi koko ikänsä kasveja sekä kivilajeja, joista hän piti näyttelyitä. Hän vei minua linturetkille ja opetti tunnistamaan lajeja, osti minulle kiikarin ja lintukirjoja. Mieleeni on jäänyt Ruissalon linnuista kertova kirja, jossa oli muutamia värikuviakin mustavalkoisten rinnalla. Syvensin vielä tietämystäni piirtämällä lintuja.

Rautiaisella on ihan oma paikkansa sydämessäni, sillä määritin sen itse varsin nuorena. Lintu lauloi kuusen latvassa ja ihmettelin, mikä se voi olla. Aikani kiikaroituani tunnistin sen. Tuntui siltä kuin olisimme kätelleet: Terve! Mä oon rautiainen. Kuka sä olet?

Biologian opiskelu ei kiinnostanut minua, mutta kun lähdettiin luokan kanssa linturetkelle, minulla oli jo koulun pihassa tarvittavat kymmenen lintulajia koossa. Opettaja vähän epäili tietämystäni ja tenttasi minua esimerkiksi käenpiian laulusta, mutta pian hänkin huomasi, että kyllä tämä poika linnut tuntee.

Koulussa piti kerätä kasveja, ja niitä olen alkanut taas harrastaa. Minulla on pakkomielteenä päästä näkemään Lapissa kasvava rauhoitettu karvamaksaruoho. Olen käynyt sitä jo kerran etsimässä – tuloksetta. Haluaisin vain löytää sen. Etenkin Lapin tunturikasveja katsomalla voi nähdä pienuudessa olevan ihanan luonnon suuruuden.

Vuosien myötä luontoharrastukseni on muotoutunut kokonaisvaltaisemmaksi. Olen opetellut tietoisesti olemaan hiljaa luonnon keskellä. Sinne pitää menee niin kuin kylään, ottaa hattu nätisti kouraan ja istua oven pieleen kuten ennen vanhaan tultiin kylään. Siinä kun istuu hetken hiljaa, niin sinulle tullaankin tarjoamaan kahvia ja pullaa.

Arkeni on kiireistä erilaisten työprojektien vuoksi. Tänä keväänä olen kahdessa televisiosarjassa. Lisäksi teen levyä, jonka kappaleet olen itse sanoittanut. Radio Suomen Luontoiltojen juontaminen ei edes tunnu työltä. Se on niin mukavaa puuhaa. Kertaakaan en ole mennyt sinne huonolla tuulella.

Syksyllä tulee ensi-iltaan Kätilö, jota kuvasimme viime vuonna Liettuassa. Kuvaustauoilla tein pieniä linturetkiä ja opettelin lintujen nimiä liettuaksi kuten käki – gegute ja peippo – kikilis. Eräässä elokuvan kohtauksessa ajan isoa venäläistä kuorma-autoa, joka haisee bensalle ja pitää hirveää ryminää. Jouduin pitämään ikkunaa auki, koska oli kuuma ja bensa haisi. Odotin ohjaajalta kamera käy -komentoa, kun kuulin linnun laulavan. Onko se kevään eka idänuunilintu? Siitä piti saada varmuus.

Kameran huudettiin jo käyvän, mutta oli ihan pakko jäädä kuuntelemaan, että se tosiaan oli idänuunilintu. Sitten vasta auto lähti liikkeelle.

Olen tosi kiitollinen, että olen saanut tehdä töitä luovalla alalla mutta myös luonnon parissa. Ne molemmat ovat osa elämäntapaani ja antavat latausta jaksamaan. Minua ei väsytä tippaakaan ja olenkin sanonut, että jään sitten aikanaan elämästä eläkkeelle.

Luonto on ainoa paikka maailmassa, jossa kukaan ei tuomitse tai arvostele vaan hyväksyy sinut sellaisena kuin olet.

Se on vähän niin kuin Suomen kansa: hiljainen ja nöyrä, joka seisoo myrskyissä ja on aina läsnä. Luonnossa voi nähdä suomalaista miestäkin, josta väitetään, ettei se osaa puhua. Ongelma ei ole puhumattomuus vaan se, ettei sitä osata kuunnella.

Vaikka minä olen kova puhumaan, osaan sentään luonnossa olla hiljaa.”

Peteliuksen mieleiset:

Mielipaikka: Teltta kesällä
Retkikohde: Kesäyö
Luontokirja: Charles G. D. Robertsin Punakettu
Luontopuuha:Taimien ja pensaiden istuttaminen
Vuodenaika: Kevät
Lintu: Rautiainen
Nisäkäs: Metsäkauris
Hyönteinen: Apolloperhonen
Sieni: Keltavahvero
Marja: Mustikka

Pirkka-Pekka Petelius aloittaa Suomen Luonnon kolumnistina tammikuussa 2016. Katso Peteliuksen esittelyvideo!

Juttu on julkaistu alun perin Suomen Luonnon 1/2015 Kasvokkain-palstalla.