Kansallispuistoon voi tutustua myös juoksemalla. Osallistuin kesälomallani Suomen Ladun polkujuoksuviikkoon Kiilopäällä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Elokuun alussa ruskasta ei ollut vielä tietoakaan, vaan maisemat olivat kesäisen vehreät.

Polkujuoksu on rakas harrastukseni, mutta aiemmin pisimmätkin lenkkini olivat olleet puolen päivän mittaisia retkiä Nuuksion kansallispuiston poluilla. Viikon ohjelmassa oli kuitenkin mahdollisuus osallistua yön yli kestävälle juoksuretkelle, joten ilmoittauduin heti mukaan. Mikä mahtava idea! Juoksuvaelluksella yhdistyisivät kolme lempiasiaani: luonnossa kulkeminen, juokseminen ja vaellus.

Juoksuvaelluksen idea on peräisin Yhdysvalloista ja englanninkielisen termin fastpacking lanseerasi Trail Runner lehdessä kirjailija Lily Dyu. (vrt. back packing = vaellus, reppuretkeily).

Tavalliseen vaellukseen verrattuna juoksuvaelluksella ehtii vähän nopeammin vähän pidemmälle. Terminä juoksuvaellus on hieman harhaanjohtava, sillä ihan koko ajan ei edetä juosten. Myöskään kiire tai mahdollisimman nopeasti eteneminen ei ole tarkoituksena. Maisemia ehtii ihastella ja ylämäet useimmiten kävellään.

Juoksuvaellukseni alkoi Kiilopäältä, josta kolmen hengen ryhmässä suuntasimme Lankojärvelle. Mukana oli avain varaustupaan, jossa yöpyisimme. Yöpyminen sisätiloissa kamiinan lämmössä mahdollisti niukat varusteet ja juoksumukavuutta lisäävän kevyehkön repun.

Pakkasin kahdeksan litran vetoisen juoksureppuni taskuihin retkiruokaa, aamiaista ja paljon pieniä välipaloja, 1,5 litraa vettä pehmeään vesisäiliöön sekä sadevaatteet. Vaihtovaatteet toimisivat myös yöasuna ja makuupussin virkaa toimitti pieni ja kevyt makuupussin sisälakana. Kokoontaitettavan retkimukin sain ahdettua mukaan ja viimeiseksi vielä pari grillimakkaraa. Eväät ennen kaikkea – nälkäisenä ei retkellä ole mukavaa ja juokseminen haastavassa maastossa ei ainakaan vähennä ruokahalua. Ensiapuvälineet tulee retkeillessä aina olla mukana,  ja tällä retkellä ne mahtuivat polkujuoksuohjaaja Antti Risikon reppuun. Juoksukaveri Ali Leivon mukana kulki myös pieni ensiapupakkaus. Ennen lähtöä punnitsimme reput Kiilopään pihalla portin vieressä olevalla vaa’alla ja omani painoi viisi kiloa.

Polut alkavat helposti leventyä, jos kuljetaan helppokulkuisinta polun reunaa. Parempi siis pysyä keskellä. Kuva: Ali Leivo.

Mieli ja askel kevyinä nousimme reipasta kävelyä polkua ylös kohti avotunturia ja huimia maisemia. Vettä sateli muutamia pisaroita, mutta edellisen päivän viileä tuuli oli tyyntynyt. Tasaisella vaihdoimme kävelyn juoksuaskeliin. Kivisillä poluilla saa askeleet asetella tarkkaan, emmekä hurjastelleet alamäessäkään. Taukoa laskeuduimme pitämään Rautulammen rannalle. Siellä aiemmin ollut tupa on tuhoutunut tulipalossa, mutta paikalle on pystytetty säältä suojaavaksi taukopaikaksi mukava ja tilava teltta kamiinoineen.

Rautuojan yli ja suunta kohti Lankojärveä. Kuva Elina Juva

Matka jatkui polkua pitkin metsäisemmissä maisemissa ja saavuimme perille Lankojärvelle hyvissä ajoin iltapäivällä. Istahdimme viihtyisän ja siistin varaustuvan pöydän ääreen syömään eväitä. Päätimme tehdä vielä juoksuretken pitkin Suomujoen vartta näköalapaikalle, jonka kauneudesta meille oli etukäteen vihjattu. Muutaman kilometrin kapeahkoa polkua hölkkäiltyämme saavuimme upealle koskelle, jonka varrella kohosivat korkeat jyrkät kalliot.  Ihastelimme aikamme kristallinkirkasta vettä ja jylhää maisemaa. Koska emme löytäneet tarpeeksi kesyä ja matalaa joenylityskohtaa, palasimme samaa polkua takaisin tuvalle.

Ihailimme maisemaa luonnon muovaamalla näköalapaikalla Suomujoen rannalla. Kuva Antti Risikko

Kamiina oli lämmittänyt tuvan ja ripustimme varusteitamme kuivumaan sen lämpöön. Keitimme purovettä retkiruokia varten ja vietimme maistuvan päivällishetken. Antti kävi tutkimassa Lankojärven toisella rannalla olevaa historiallista erakko Meäntäisen asuinpaikkaa ja löysi keltaisena loistavan lakkasuon. Hän sai meidät houkuteltua sinne iltaretkelle, ja tallustelimme vielä pienen matkan järven toiselle rannalle keräämään mukit täyteen lakkoja ja tutkimaan yli 50 vuoden takaisia jäänteitä ruuhesta, aitasta ja mökistä. Paikalla oli aikanaan elellyt erakko, joka tarinoiden mukaan uhkaili muita kulkijoita ja varasteli eväitä ja joutui tästä syystä vankilaankin.

Uni maistui reippaan päivän jälkeen tuvan mukavalla parvella mainiosti. Aamulla heräsimme ennen yhdeksää ja herkuttelimme puurolla illalla kerättyjen lakkojen kera. Meäntäisen asuinpaikka jäi taakse, kun matkamme jatkui kevyttä hölkkää Suomujoen kaunista rantaa pitkin.

Toisen vaelluspäivän raikkaan viileä aloitus. Kuva: Ali Leivo

Kirkasvetinen kaunis Suomujoki. Kuva: Ali Leivo

Päivän ensimmäinen päämäärämme oli Kotaköngäs, upea ja kaunis kuohuva koski jyrkkine kalliotörmineen. Pysähdyimme ihailemaan paikan kauneutta. Napostelimme välipalaksi mustikoita ja maistelin myös itselleni oudompia juolukoita ja variksenmarjoja. Makutestin voitti juolukka, variksenmarja happamine kuorineen jäi toiseksi.

Kotakönkään kuohuja ihastelemassa. Kuva: Antti Risikko

Aikamme kuohuja tuijoteltuamme jatkoimme matkaa pitkin Hikiojan reittiä. Hyvin pian selvisi peruste reitin hauskalle nimelle. Pitkä loiva nousu jatkui jatkumistaan ja samalla karisivat juoksijoilta ylimääräiset vaatekappaleet.

Seuraavaksi saavuimme tutulle Rautulammelle, josta etenimme uutta reittiä kohti Kiilopäätä. Oli hieno elämys kulkea todella jyrkkäreunaisen Kuutamokurun reunalla kiemurtelevaa polkua. Talvella sinne ei lumivyöryvaaran takia olekaan asiaa!

Tauon paikka. Juoksuvaelluksella ei edetä hampaat irvessä. Kuva: Elina Juva

Saavuimme Kiilopäälle iltapäivällä hyvillä mielin ja hyvissä voimin. Reitti oli upea ja maisemiltaan todella monipuolinen. Nähtävää riitti matkan joka vaiheessa niin paljon, että väsymys ei alkanut painaa. Toki vauhtimmekin oli maltillinen ja Antti retken vetäjänä piti sen hienosti tasaisena ja kurissa. Urheilukelloni näytti kuljetun matkan pituudeksi reilu 53 kilometriä ja tämä jakaantui aika tasaisesti kahdelle vaelluspäivälle. Urheilusuorituksen sijaan tunsin olleeni seikkailulla. Sellaiselle haluan pian uudelleen!