Virolla on viisi kansallista luontotunnusta. Tuorein niistä on ritariperhonen, jonka Viro valitsi äänestyksellä Suomen vastaavan valinnan jälkeen viime vuonna kansallisperhosekseen. Tulos julkistettiin vuoden lopulla. Viroksi lajin nimi on pääsusaba.

Kansallislinnukseen Viro sai haarapääskyn jo 1962. Se on kesän symboli, jonka lennossa on keveää vapautta. Haarapääsky sai hahmonsa 500 kruunun seteliin ja on nykyisinkin Viron lintutieteellisen yhdistyksen tunnus. Virossa on pidetty onnellisena taloa, jonka pihapiirissä haarapääsky pesii (toob õnne, kaitse maja). Maan haarapääskykanta on vajaat 200 000 paria eli hiukan enemmän kuin Suomessa. Viroksi haarapääsky on suitsupääsuke eli savupääsky.

Silakka valittiin kansalliskalaksi 2007. Se on tärkeä osa kalastusta niin Suomenlahdella, Itämerellä kuin Riianlahdella, jota virolaiset sanovat Liivinlahdeksi. Virolaisillehan Itämeri on Läänemeri eli länsimeri. Se sijaitsee niin Virosta kuin osin Suomestakin länteen, ja virolaisiahuvittaa joskus Suomen ruotsalaislaina Itämeri. Silakka on viroksi räim.

Viron kansalliskukka on ollut jo 50 vuotta ruiskaunokki eli rukkilill. Se on myös Viron konservatiivisen kansanpuolueen tunnus kuten Suomessakin, jossa se on myös Hämeen maakuntakukka. Tunnus on kaunis. Haarapääskyn tavoin kertoo agraarisista perinteistä.

Pakrin saaren törmää Viron pohjoisrannikolla. Kuva Ivar Leidus / Wikimedia commons

Kalkkikivi monissa muodoissaan eli paekivi on Viron kansalliskivi vuodesta 1992. Se muodostaa mahtavia rantatörmiä Viron pohjoisrannikolla ja maan länsiosissa. Kalkkikivi on Viron kasvillisuuden monimuotoisuuden tärkeä perusta; muun muassa monet kämmekät ovat kalkinsuosijoita. Sisarlehtemme Eesti Looduksen tuoreen artikkelin mukaan paekivi antaa Virolle paljon: Saarenmaan kauniit rantajyrkänteet, Läänemaan lehtomäet (salumägi), katajaiset alvarinummet sekä monet rakennukset.

Kansalliseläintä tai -nisäkästä Virossa ei ole, joskin maassa on keskustelu asiasta. Esiin ovat nousseet nousseet muun muassa mäyrä, siili ja susi.

Ruiskaunokki. Kuva Maria Tamm / Wikimedia commons