Suomuorakas herättää aina huomiota. Isot, usein ryhmissä kasvavat voimakassuomuiset lakit ovat päältäpäin erehdyttäneet sienten poimijan keräämään niitä jopa ukonsieninä, mutta alapinnan piikkisyydestä huomaa heti niiden olevan orakkaita. Syötävyystietojen ristiriitaisuutta on ihmetelty. Joskus se mainitaan jopa kahden tähden ruokasieneksi, toisinaan taas käyttökelvottomaksi.

Professori Toivo Rautavaara kertoo väitöskirjassaan ”Suomen sienisato” siitä: ”sopii nuorena sellaisenaan paistettavaksi tai kuumaan etikkamausteliemeen lasimestarin sillin tapaan. Vanhempana se kelpaa vain suolattavaksi muitten mukana.”

Sienialoittelijana 30 vuotta sitten löysin nuoria, kauniita suomuorakkaita kuusikosta ja päätin kokeilla niiden syötävyyttä. Paistoin lakit sellaisenaan pannulla ja yritin syödä paistosta. Maku oli vastenmielisen karvas ja loput lensivät viemäriin. Ihmettelin, miten kukaan voi tätä syödä! Villalankavärjärit toisaalla ihmettelivät, miksi kaikista suomuorakkaista ei saa väriä, yleensähän sanotaan että suomuorakkaasta saa ruskeita ja sinisävyisiä värejä. Ruotsalaiset värjärit sen keksivätkin; niitä on kahta lajia!

Kuusen kanssa kasvaa oma lajinsa ja männyn kanssa omansa. Ja olihan ulkonäössäkin selvää eroa: männynsuomuorakas (kuvassa) on tummempi, keskeltä lähes musta, kuperampi, miedompi. Kuusensuomuorakas on suppilomaisempi, vaaleampi ja karvas. Männynsuomuorakas on omien syömäkokeilujenikin perusteella ihan hyvä ruokasieni. Se kelpaa myös värjäreille; siitä saa ammoniakkilisäyksellä kauniita siniharmaita värejä, kun taas kuusen lajista ei saa väriä lainkaan. Ilman ammoniakkia värit jäävät ruskeiksi. Arvoitus ratkesi – niinkin myöhään kuin 1999!

 

 

sienivinkitsienivinkkisuomuorakas